Kirjoitin Jyväskylän yliopistoon lukuvuonna 2009-2010 kandidaatin tutkielman nykyburleskista otsikolla Burleskin uusi tuleminen – Ilmiön tarkastelua karnevalismin ja tanssiteatterin valossa. Tutkielmassa tein katsauksen siihen, minkälaista nykyburleski on Suomessa, minkälaiset asiat sen syntyyn ovat vaikuttaneet, mikä on sen suhde tanssiteatteriin ja karnevaaliperinteeseen, sekä lopuksi vielä näkemäni burleskiesityksen pohjalta mietin, minkälaisena se näyttäytyi kulttuurintutkijalle. Aloittaessani kandidaatin tutkielman, etsin aihetta jota ei olisi vielä oltu käsitelty loppuun saakka. Tästä mieleeni juolahti (silloin) vasta hetken aikaa julkisuudessa ollut taidemuoto, burleski. Nykyburleski oli löytänyt tiensä suomalaiseen viihdekenttään muutama vuosi aikaisemmin, vuonna 2007, jolloin perustettiin Helsinki Burlesque -yhdistys tuomaan kansainvälistä burleskia Suomeen ja samalla luomaan tietä suomalaiselle nykyburleskille. Yhdistystä pyörittää suomalainen burleskipariskunta Bettie Blackheart ja Frank Doggenstein.
Tutkimuksessani selvitin sitä minkälaisena voi nähdä burleskin ja (musiikki)teatterin välisen suhteen, ja minkälaisena burleski näyttäytyy karnevalismin kautta tarkasteltuna. Karnevalismin valitsin työhön kiintopisteeksi siitä syystä, että burleskissa on kyse huumorista ja ”yhteiskunnan kahleista” irtautumisesta. Samasta asiasta oli osin kyse myös keskiajan karnevaaleissa, jolloin yhteiskunta yhden päivän ajaksi käännettiin päälaelleen. Myös teatterin eri muodot ovat burleskin alusta saakka kulkeneet tiiviisti sen mukana, ja erityisesti musiikki- ja tanssiteatteri vaikuttivat olevat lähellä olevia teatterinmuotoja.
Aineistoni koostui burleskitaiteilija LouLou D’vilin haastattelusta sekä ekskursiosta Jyväskylän London pubissa järjestettyyn Burlesque Night -iltaan. Ekskursio burleski-iltaan, samoin kuin haastattelu, syvensi konkreettisella tasolla tietämystäni burleskista. Burleskitaiteilijan haastattelun kautta moni asia, jonka burleskista tutkimusta tehdessäni opin, sai syvemmän merkityksen. Samalla tavalla ekskursion kautta burleski sai jälleen uuden vivahteen. Ekskursio antoi myös näkökulman esiintyjien illan panostukseen sekä antoi oivan mahdollisuuden tarkastella yleisöä ja sen vuorovaikutusta esiintyjien kanssa. 12.2.2010 Jyväskylän London pubiin burleski-ekskursiota tehdessäni huomasin kuinka hedelmällinen tutkimusmetodi burleskin tarkasteluun on fenomenologia, jossa pyritään ymmärtämään maailmaa havaintojen ja kokemusten kautta. Ekskursiossa burleskin esitysten tarkastelu oli omalta osaltani paitsi tutkijan kautta, myös ulkopuolisen silmin nähtyä.
Haastatteluteemoja olivat muun muassa burleskin luonne, haastateltavan oma historia ja lähtökohdat burleskin parissa, esitystilanteet, burleskin performatiivisuus, esiintyjän oma toiseus, burleski työn kautta tarkasteltuna, sekä yhteiskunnallisuus burleskissa. Ekskursio burleski-iltaan puolestaan syvensi konkreettisella tasolla tietämystäni burleskista, tarjoten mahdollisuuden tarkastella yleisöä ja sen vuorovaikutusta esiintyjien kanssa. Kirjalliset päälähteeni olivat Michelle Baldwinin teos Burleskin paluu (2010) ja Jukka Pennasen teos Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri (2008).
Olen tiivistänyt tätä tekstiä alkuperäisestä ja jättänyt tietoisesti pois haastattelulainaukset ja kuvatiedostot.
Burleski
Tutkielmassani keskeisinä termeinä ovat teatteri, burleski ja karnevalismi. Burleski perustuu 1800–1900-luvun vaihteen vaudevilleteattereihin sekä kabaree-esityksiin. Epäselvää on se, onko burleski lähtöisin Amerikasta vai Euroopasta, mutta melko samanaikaisesti se vaikuttaa syntyneen molemmissa maanosissa. Amerikassa burleskin alku on 1900-luvun vaudevilleteattereissa, jonne yleisö houkuteltiin mainostamalla vaatteiden riisumista. Burleskin kulta-aika oli Amerikassa 1920- ja 1930-luvuilla. Amerikan kulta-aika sai runsaasti vaikutteita brittiläisestä burleskista, jonka pioneeri Lydia Thompson yhdessä British Blondes -ryhmänsä kanssa valloitti amerikkalaiset lavat satiirilla, kaksimielisillä esityksillä ja aikakauteen nähden paljastavilla asuillaan. (Baldwin 2010, 25.) Kun burleski alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla, se siirtyi ylä- ja keskiluokan piireistä työväenluokan pieniin teattereihin. (Baldwin 2010, 26-27.)
Euroopassa burleskin katsotaan olevan lähtöisin joko Lontoosta tai Pariisista, tai molemmista. Pariisissa 1800-luvun puolivälissä can can -tanssijat niittivät mainetta ja kiinnittivät yleisön huomion heiluttelemalla hameidensa helmoja niin että paljaat reidet ja pakarat vilkkuivat. 1800-luvun lopulla avasi taiteilija Rodolphe Salis kabareekahvilan, jossa yleisölle tarjottiin tanssia, laulua, viiniä ja absinttia samalla, kun laulajat pilkkasivat yleisön porvarillisia arvoja ja toivat esiin köyhälistön todellisuutta. Samanaikaisesti Lontoossa music hall -teattereissa nautittiin alkoholin lisäksi koomisista musiikkiesityksistä, sirkustempuista ja alatyylisestä huumorista ajan viktoriaanisen maailman vastapainoksi. (Baldwin 2010,11–12.)
Suomessa ensimmäiset varsinaiset burleskiesitykset tunnetaan 1900-luvun puolivälistä saakka revyyteatteri Punaisen Myllyn esityksistä, vaikka täälläkin esitysten juurten voidaan ajatella kulkeutuvan 1800-luvun lopun varietee-esityksiin. Punainen Mylly (alkujaan Iloinen Teatteri) oli aikakautensa suosituin suomalainen teatteri. Tämä kansainvälisen tason revyyteatteri, sai vierailevia tähtiä ympäri maailmaa, mikä toi esityksiin lisähohtoa. Kuitenkin 1960-luvun lopulla kabaree- ja revyyteatterin aika oli loppunut ja esiriput sulkeutuivat lopullisesti (Baldwin, 12; Pennanen 2008, 6, 32–33, 202, 235.)
Nykyaikainen burleski on Suomessa edellä kerrotusta historiastaan huolimatta silti nuori taidemuoto. Suomalaisen burleskitaiteen edelläkävijät ilmestyivät kuvaan vasta vuonna 2008 (Baldwin 2010, 12). Esimerkiksi oma haastateltavani LouLou D’vil oli haastattelua tehtäessä (2009) tehnyt sooloesityksiä reilun vuoden ajan ja The Tease Queens -nimisen ryhmän kanssa puolisen vuotta (LouLou D’vil, 2009). Nyttemmin LouLou on niittänyt mainetta burleskimaailmassa voittaen esimerkiksi 2013 Miss Exotic World kilpailun, joka on burleskimaailman arvostetuin kilpailu. Vuonna 2011 hänet valittiin parhaaksi tulokkaaksi samassa kilpailussa. (Aamulehti 5.6.2013, Turun Sanomat 26.6.2013.)
Nykyaikainen burleski (neo-burleski) on hyvin laajaa, Balwinin kirjassa nykyburleski tiivistetään osuvalla tavalla yhteen lauseeseen: ”Neo-burleski kääntää marginaalin keskiöön” (2010, 15). Vaikka ensimmäiset burleskitapahtumat tulivat Suomeen vasta muutama vuosi takaperin, LouLou kertoi haastattelussa burleskin olevan Suomessa silti jo suuri ja kansainvälinen ilmiö. Ja haastattelun jälkeen burleski ilmiönä on alkanut yleistyä yhä enemmän. Viime keväänä juhlittiin Helsinki Burlesque Festivaalia (toistaiseksi) viimeisen kerran 10-vuotis juhlavuotenaan. Tämän lisäksi eri paikkakunnilla järjestetään muun muassa erilaisia burleskitapahtumia, työpajoja ja burleskitanssitunteja.
Tutkimusta tehdessäni suomalaisen nykyburleskin kansainvälisyys yllätti itseni. Alkuperäinen olettamukseni ennen haastattelua oli, että suomalainen burleski vetoaa lähinnä vain kotikatsomoissa ja että ulkomaalaisia esiintyjiä olisi jostain syystä vaikea saada esiintymään Suomeen. Tämä ei pitänyt paikkaansa, vaan esiintyjien liikkuvuus puolin ja toisin on tavallista. Se seikka, että burleski on saanut suuren jalansijan Suomessa, antoi burleskille entistä kiehtovamman tunnun. Onko burleski universaalia, vai löytyykö eri maista omat versionsa? Vaikka burleski onkin kansainvälinen ja hyvin suvaitsevainen taiteenmuoto, voi siinä silti huomata melko suuria taiteellisia eroavaisuuksia. Vaikka burleskin maailmassa selkeästikin on hyvin kirjava joukko esiintyjiä, tietynlaiset ”sovinnaisuuden” rajat voi silti lukea rivien välistä. Kaikkea ei selvästikään ole tarkoitus tuoda lavalle saakka.
Karnevalismin ja burleskin suhde
Kabareen, revyy- ja vaudevilleteatterin, sekä music hall -perinteen lisäksi burleskin juuret voi nähdä italialaisessa 1500-luvun improvisaatioteatterissa, commedia dell’artessa sekä karnevaaliperinteessä. Karnevaaliperinteessä käännettiin kirjaimellisesti kaikki yhteiskunnan normit ja tavat päälaelleen, oli kyseessä sitten yhteiskuntaluokka, ammatti tai vaikka sukupuoli ja seksuaalisuus. (Baldwin 2010, 12.)
Burleskin karnevalistisuutta voi tarkastella usealta kannalta. Esitysten humoristisuus ja leikkisyys ovat ehkä selkeimmät viittaukset burleskin karnevalistiseen luonteeseen. Toisaalta myös lukuisat erilaiset esiintyjät eri ruumiinko’oissaan ja -muodoissaan sekä erilaiset tavat esittää sukupuolia näyttävät omalta osaltaan burleskin karnevalistisuutta. Baldwin kirjoittaa, kuinka kulta-ajan burleskiesitykset lähtivät kesäisin tien päälle tivoliseurueiden kanssa showtyttöinä. Periamerikkalaisina taiteenlajeina sirkuksen ja burleskin spektaakkelimaisuus ja eksoottisuus sopivat yhteen edelleen. Amerikassa esityksissä yhdistellään burleskiin esimerkiksi akrobatiaa, trapetsitaidetta ja freak show -temppuja. (Baldwin 2010, 115-121.)
Mihail Bahtin kirjoittaa keskiaikaisista karnevaaleista ja siitä, kuinka ne toimivat yhteisössä eräänlaisena apukeinona selviytyä elämästä. Karnevaalit antoivat ihmisille keinon ”kapinoida”, mikä toisaalta esti nousemisen valtaa vastaan normaalissa arjessa. Karnevaalit olivat universaaleja niiden koskettaessa koko yhteisöä, sekä toisaalta myös niiden nauraessa kaikelle yhteisön arvomaailmassa. Tämä seikka teki niistä samanaikaisesti myös ambivalentteja – karnevaalien iloitessa ja riemuitessa ne samaan aikaan myös ivasivat ja pilkkasivat. (Bahtin 1995, 13.) Bahtinin teorian karnevaaleista voi yhdistää kuvaamaan myös burleskin maailmaa esiintyjiensä, yleisönsä ja esiintymistilanteidensa kautta. Nauruun perustuvat rituaaliset näytelmämuodot – – loivat kaiken virallisen tuolle puolen toisen maailman ja toisen elämän – – havainnollisen, konkreettisesti aistimellisen luonteensa ja voimakkaana ilmenevän leikkielementtinsä vuoksi ne ovat lähellä teatterinäytöstä. – – Kulttuurin karnevalistinen perusydin sijoittuu taiteen ja elämän rajoille. Se on elämä itse, erityisessä leikkimuodossa. – – Karnevaalia ei katsella, siinä eletään ja sitä elävät kaikki, sillä se on idealtaan yleiskansallinen. (Bahtin 1995, 7-10.)
Karnevaaleilla tilapäisesti kumottiin sovinnaisuuden säännöt ja luotiin uusi maailma. Burleskin riemullisuus, näyttävyys, esiintyjien showmaiset eleet ja esitysten olemus kertovat karnevalistisesta ilottelusta. Kuten esimerkiksi Commedia dell’artessa, burleskissa on käsitykseni mukaan tarkoitus tarjota yleisölle erilainen versio todellisuudesta.
Tanssiteatteri burleskissa
Teatraalisuus kuuluu olennaisena osana burleskiin. Tanssi on itseilmaisua ja vanha taidemuoto, mutta tanssilla on aina myös yleisönsä, sillä ihmisen liikkeet myös kommunikoivat: kertovat, viihdyttävät ja viettelevät (Sarje 1995, 33). Burleskitähtien esitykset kertovat usein jotain tarinaa – esitysten jokainen yksityiskohta suunnitellaan pitäen silmällä tuota kerrottavaa tarinaa. Burleskiesitysten teatraalisuus on mielenkiintoinen asia. Vaikka esitykset ovat tarkkaan suunniteltuja, ja vaikka ne ovat tarkoituksen mukaisesti tehty sellaisiksi kuin ovat, voi esiintyjällä olla samanaikaisesti varsin puhdas ja riisuttu yhteys omaan itseensä, jonka hän välittää samalla myös katsojille. Toisaalta taas esiintyjä voi lavalla ollessaan antaa kuvan esimerkiksi maailman viettelevimmästä burleskitähdestä, joka saa koko yleisön huokailemaan ihastuksesta esitystä katsoessaan, ja samalla on siviilissä kuin kuka tahansa Maija tai Matti Meikäläinen. Tavallaan se on yksi asia, mikä tekee burleskista niin kiehtovaa – taiteellinen tulkinta antaa mahdollisuuksia vaikka mihin.
Burleskin kokemista, omalla kohdallani katsojan näkökulmasta, voisi kuvailla samoilla sanoilla, kuin mitä fenomenologi Edmund Husserl toteaa fenomenologisesta epookista: ”Havaitsemme sen mitä on ja kuvaamme sen siten kuin se meille ilmenee” (Parviainen 1999, 86). Itselleni varsinainen ”silmien aukeaminen” burleskille tapahtui vasta London pubin burleski-illassa, jossa omin silmin näin mistä burleskissa oikein onkaan kyse. Fenomenologisessa kuvauksessa pyritään asettamaan sivuun ennakkoluulot ja olettamukset, jotta voitaisiin palata näkemään ihminen, tilanne ja asia uusin, vastaanottavin silmin, sallimalla asioiden olla kuten ne ilmenevät, eri näkökulmista ja perspektiiveistä. Fenomenologia on metodi, johon liittyy muutos kokijan tavassa havainnoida ja ymmärtää maailmaa. (Parviainen 1999, 86.) Burleskia voi omasta mielestäni tarkastella näin ollen myös fenomenologian kautta. Fenomenologisesti burleskia tulisi tarkastella kontekstisidonnaisesti. Ympäristössä, jossa se selkeimmin tulee esiin omana itsenään: esiintymislavalla.
Koska fenomenologia karkeasti sanottuna tarkoittaa ilmiöiden kuvausta siten, kuinka me koemme ne (Parviainen 1999, 90), kehon ja kehollisuuden tarkastelu liittyy burleskin fenomenologiseen tarkasteluun. Kehoa voidaan tarkastella kehon ulkopuolelta – toisen kehon tarkastelu ja kehon sisäpuolelta – oman kehon tarkastelu (Parviainen 1999, 90). Burleskin ruumis on aistiva ja aistittu. Kandidaatintyössäni kehon tarkastelu jää ulkopuolisen silmin nähtäväksi, vaikkakin LouLoun haastattelu tuo aavistuksen näkökulmaa myös kehon sisäiseen tarkasteluun. Jatkotutkimuksessa voisi esimerkiksi tarkastella burleskia sen sisäpuolelta osallistumalla new comers nightiin, jossa aloittelevat burleskitähdet saavat valokeilan itseensä. Tämä antaisi aiheeseen varmasti uudenlaisen ja syvemmän lähestymistavan, joskin tutkijaposition määrittelystä tuli haastavaa.
Tanssiteatterista oli äärimmäisen vaikea löytää mitään valmista teosta. Lopulta löysin Pia Serkamon opinnäytetyön (2006) jossa hän pohtii teatterin ja tanssin yhdistelmiä esittävässä taiteessa. Opinnäytetyössään Serkamo oli päätynyt samaan huomioon, että tanssiteatterin historia on kirjallisesti jätetty vähälle huomiolle. Serkamo kirjoittaa tanssiteatterin historiasta: ”Tanssiteatterista on alettu puhua ensimmäisen kerran 1900-luvun alun Saksassa. Silloin alkunsa saanut tanssiteatteri oli sekoitus tanssin ja teatterin muotoja. Keinoinaan se käytti näkö-, kuulo-, tila- ja tuntoaistein havaittavia elementtejä aivan kuten teatteri ja tanssi siihen mennessäkin. Esitysten lähtökohtana olivat ihmisen ruumiin kokemukset, ei tanssin keinoin esitettävä kirjallinen kertomus.” (Serkamo 2006, 50.) Omat kokemukseni burleskista rajoittuvat melko suppealle alalle, mutta vähäisen kokemukseni perusteella voin sanoa, että burleskia voisi hyvinkin kuvailla samoin sanoin, kuin miten yllä kuvaillaan tanssiteatteria.
Ekskursio burleskin pariin
12.2.2010 oli Jyväskylän London pubissa Burlesque Night, jossa esiintyi suomalainen kolmen burleskiesiintyjän ryhmä The Tease Queens sekä heidän kanssaan vierailevana tähtenä esiintyvä amerikkalainen burleskitähtönen Kitten De Ville. Tarkkailijan silmin yleisö vaikutti olevan huomattavan varautunutta, vaikka loppuiltaa kohden alkoikin olla enemmän ”mukana” esityksissä kuin ensimmäisten tanssien aikana. Yleisö oli pääosin naisvoittoista, mikä oli tavallaan odotettavissakin, onhan burleskissa osittain kyse naisten vapautumisesta.
Irmeli Niemi esittelee artikkelissaan Kallioluolista kadunkulmaan. Esittäminen – osa ihmisenä olemista taide-esitysten vuorovaikutusta. Hän erottelee viidenlaisia esityksen vastaanottajia, joista luulisin, että jokainen oli edustettuna tuon illan aikana. Antautuva vastaanottaja eläytyy vastaanottoon usein esityksen juonellisten ja tunteisiin vetoavien elementtien kautta; ahmivalle vastaanottajalle jo pelkästään oma läsnäolo esitystilanteessa tuottaa tyydytyksen – tällainen on kiitollinen, vaikka usein pinnallisesti suhtautuva yleisö. Arvioiva vastaanottaja on monesti saanut vahvan tiedollisen pohjan esityksen seuraamiselle, ja on näin ollen vaatelias, mutta silti kiinnostunut; ahdistuneella vastaanottajalla on paljon ennakko-oletuksia ja samaistumis- ja vieraantumispaineita, jotka johtuvat usein korostuneesta moraalinäkökulmasta. Tämän johdosta hän uskaltaa vähän ja jännittää mukaan tempautumista. Lisäksi on avuton vastaanottaja, jolla on niukasti ennakko-odotuksia eikä juuri edeltävää tietoa tai kokemusta, eikä hän tästä syystä välttämättä koe esitystä kokonaisuutena. (Niemi 1995, 28–29.)
Tutkijapositiossa minua kiinnostivat myös yleisön reaktiot. Ymmärrän arvottaneeni esityksiä ja yleisöä pohtiessani, että naiset vaikuttivat nauttivan esitysten visuaalisesta puolesta varsin eri tavalla kuin miehet. Miehiä esitysten paljas pinta ja klassiseksi mielletty naiskauneus miellyttivät kenties enemmän kuin naisia. Naisten kohdalla kiinnostus ja hyväksyntä nousivat puolestaan ehkä ennemmin siitä, että naiset pystyivät omalla tavallaan samaistumaan illan aikana esiintyneisiin naisiin, ja samalla tiedostivat burleskin (feministisen) vapautumisen ja miten se palvelee samanaikaisesti yksittäistä naista ja koko naisyhteisöä. Kuten esimerkiksi mainokset nähdäkseni myös burleskiteokset saattavat käydä identiteettityön vahvistamisvälineiksi, ja niihin liittyy periaatteessa potentiaalia laajentaa mahdollisten ja hyväksyttävien sukupuolisuoritusten valikoima. Teoksen tekevät paitsi esiintyjät, suunnittelijat ja toteuttajat, myös aktiiviset katsojat, joilla on vallassaan käyttää omassa tulkinnassaan tätä potentiaalia itselleen mielekkäällä tavalla. (Rossi 2002, 123.) Toisin sanoen, esimerkiksi burleskiesityksen katsojat voivat rakentaa esityksen antaman mielikuvan kautta kuvan sukupuolista, jotka eivät jääkään valmiiksi annettuun muottiin, vaan muodostuvat katsojan omien arvojen ja käsitysten mukaan.
Ensimmäisten esitysten aikana yleisö vaikutti hieman hämmentyneeltä, eivätkä kaikki tainneet edes tietää, mikä oli illassa kyseessä. Muutama vanhempi nainen, olettaakseni vakioasiakkaita, käveli ohitseni yhden esiintyjän lopetellessa omaa esiintymistään, ja mutisi päätään pyöritellen ”kuinka ne nyt tällaista…”. Toinen mielenkiintoinen seikka London pubin vakioasiakkaiden puolelta kuului varta vasten burleskia katsomaan tulleista asiakkaista ja heidän ”oudonnäköisistä vaatteistaan” – burleski-illoissa kun on tapana pukeutua teeman mukaan.
Burleski ei nähdäkseni sovi ”normeihin”, vaan se on omalla tavallaan undergroundilmiö. Burleskin harrastajat, niin esiintyjät kuin katsojat, ovat erityinen ryhmänsä, joita yhdistävät samankaltainen maailmankuva, samankaltaiset mieltymykset ja kauneusihanteet. Kuten edellisessä kappaleessa mainitut vanhemmat naiset, moni näkee burleskissa stripteasen. Kenties burleskin yhdistäminen stripteaseen luo omalta osaltaan eron valtavirran ja burleskin harrastajien välille. Näiden kahden tyystin erilaisen taidemuodon välille ei kaikki tiedä edes tehdä eroa. Burleskin harrastajien täysi panostaminen iltoihin näkyy myös selkeänä erona ”maallikoihin”. Esityksiin varta vasten tulevat tietävät, mitä illan aikana odotetaan sekä esiintyjiltä että yleisöltä. Nyt itsekin ensikertalaisena tuntui, kuin illan aikana olisi ollut kaksi erilaista naiskauneutta korostavaa esitystä: varsinaiset esitykset lavalla, sekä illan teeman mukaisesti pukeutuneet katsojat.
Vaikka ensimmäiset esitykset saivat hieman varautuneemman vastaanoton, alkoi kolmannen esiintyjän aikana loppuyleisökin vapautua hiljalleen sovinnaisuuden piiristä ja osoittaa suosiotaan illan esiintyjille. Yleisesti ottaen yleisö oli kuitenkin melko hiljaista ja rauhallista. Esitysten jälkeen tuntui annettavan muodolliset kannustusaplodit, mutta varsinaisia suosionosoituksia ei juuri kuulunut. Kenties omat odotukseni yleisön suhteen olivat liian korkeat, mutta itse voin sanoa hieman pettyneeni tavallaan niin kylmältä vaikuttaneeseen vastaanottoon. Illan esiintyjät kuitenkin näyttivät selkeästi nauttivan esiintymisestä ja lavalla olosta. Se sai väkisinkin miettimään: mikä burleskissa on se asia joka saa harrastajansa nauttimaan omasta vartalostaan ja sen asettamisesta katseiden alle. Selkeää iltamassa oli se, että niin mies- kuin naiskatsojat nauttivat illasta ja sen visuaalisesta tarjonnasta. Burleskitaiteilija The World Famous BOB summaa hyvin mies- ja naiskatsojien innostuksen esityksistä: ”Naiset saavat katselemisesta voimaa ja kundit kokevat että meininki poikkeaa tavallisien strippiklubien tunnelmasta. – – he [miehet] tulevat kahdesta syystä: ensinnäkin he arvostavat esitysten sanomaa ja toiseksi he tykkäävät katsella tissejä.” (Baldwin 2010, 149.) Naiskuvat saattavat olla naiskatsojille paitsi identifioitumisen myös halun kohteita, ja mieskatsojille puolestaan myös identifioitumisen kohteita (Rossi 2002, 120).
Ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kokeminen burleskissa
Burleskin merkitys ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen suhtautumisessa on huomattava. Burleskin rikkoessa länsimaisia kauneuskäsityksiä se samalla nostaa seksuaalisen ruumiin uudelleen huomion kohteeksi. Sekä naisille että miehille luodaan mediassa tietynlaiset muotit, jotka määrittävät sen, kuinka ihmiset suhtautuvat omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Burleskissa taasen korostetaan kaikenlaisten vartaloiden kauneutta. ”Burleski erottuu edukseen korostaessaan seksuaalisuuden ja naisellisten muotojen kauneutta ja hauskuutta sekä kyetessään viekoittelemaan enemmän paljastamalla vähemmän” (Baldwin 2010, 147).
Burleski on vapauttava keino käsitellä omaa seksuaalisuuttaan erilaisesta näkökulmasta, kuin mitä media meille tarjoaa. Burleskin visuaalisuus ja estetiikka kiehtovat molempia sukupuolia, eikä ole tavatonta että pariskunnat suuntavat illanviettoon jollekin klubille katsomaan burleskia. Baldwin kertoo, että burleski menetti naiskatsojiensa kiinnostusta 1900-luvun alkupuolella, jolloin burleski palveli enemmän miesyleisön toiveita ja tarpeita. 1950-luvulla naiset löysivät tien takaisin burleskin pariin, vaikka suurempi paluu tapahtui vasta burleskin uuden tulemisen myötä 1990–2000-luvun aikoihin. Burleskista naiset hakevat sitä, mitä he pitävät seksikkäänä ja mikä saa heidät tuntemaan olonsa seksikkäiksi. Burleskitaiteilijoiden voidaan katsoa olevan nykyaikaisten naisten feministisiä supersankareita. Miehet voivat silti nauttia burleskiesitykistä samaan tapaan kuin naiset. Kenties miehiä kiinnostaa burleskin kiusoittelu; osa saattaa tahtoa jakaa esityksen kautta oman kumppaninsa kanssa seksuaalisen kokemuksen, josta molemmat voivat samanaikaisesti nauttia. (Baldwin 2010, 153–156.)
Feministisessä avantgardessa ”esteettisen vastarinnan muotoja” ovat muun muassa erilaiset sukupuolensekoittamisleikit, liioittelevat jäljittelyt sekä parodista naurua tai kriittistä ajattelua houkuttelevat rooliasetelmat (Von Bonsdorff & Seppä 2002, 18). Samanmoisten teemojen voi nähdä kulkevan myös burleskin parissa. Feministisessä avantgardessa on kyse naisidentiteetin rakentumisesta ja sen suhteesta performatiiviseen taiteeseen, jossa kyseenalaistetaan ja kritisoidaan vallitsevia sukupuolistereotypioita muun muassa parodian ja matkinnan avulla.
Seksuaalisuuden selittämiselle ei ole vain yhtä tapaa. Vaikka länsimainen ajattelutapa käsittää seksuaalisuus on moninaisten diskurssien, representaatioiden, ideologioiden, instituutioiden, lakien ja tapojen muovaama, länsimainen ajattelutapa kuitenkin normittaa näkemykset universaaleiksi tavoiksi ymmärtää seksuaalisuutta. (Karkulehto 2006, 45–46.) Sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden määrittelyä tarvitaan Foucaultin (1998, 41, 76–78) mukaan yhteiskunnallisen vallan käyttöön: osittamaan ensisijaisesti miesten ja naisten, mutta myös hetero- ja homoseksuaalisuuden hierarkkisia eroja ja rajoja. Lisäksi niiden tehtävänä on kontrolloida ja säädellä ruumiita, haluja, nautintoja ja rajata ne heteroseksuaalisiksi (Karkulehto 2006, 60–61). Tämä näkökulma asetetaan kyseenalaiseksi burleskissa varsinkin drag- ja queerlesque-esiintyjien kautta. Nämä esiintyjät tekevät rajan epäselväksi kuulumalla samanaikaisesti erottelun jokaiseen lokeroon ja samalla kuulumatta täysin yhteenkään. He ovat heteroseksuaalisen mies-nainen-dikotomian anomalioita.
Loppuajatuksia
Karnevalistisuus on löytynyt jo ensimmäisten burleskitaiteilijoiden esityksistä. Humoristiset ja kantaaottavat esitykset ovat arkipäivää nykyisessäkin burleskissa. Karnevaalien iloisuus ja monimuotoisuus näkyy burleskissa niin esiintyjissä kuin esityksissäkin. Burleskia pystyy lähestymään teatterin maailmassa parhaiten tanssiteatterin kautta. Burleski on visuaalista ja näyttävää, burleskiesiintyjän hienostuneet eleet ja ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen.
Burleskin rooli Suomessa on hiljalleen alkanut selkeytyä. Burleskin harrastajia tulee koko ajan yhä enemmän ja suomalaisessa esittävän taiteen kentässä burleski on löytänyt jo paikkansa. Vaikka burleskin harrastajamäärä (käsittäen siis esiintyjät ja katsojat ja kaikki muut burleskin parissa pyörivät henkilöt) on vielä suhteellisen pieni, on burleski saanut Suomessa vankan jalansijan. Burleskin vaikutus naisvartaloihin ja käsityksiin kauniista naisvartaloista on selkeä. Burleskin ylistäessä jokaista vartaloa ulkoisista avuistaan huolimatta saa yhä useammat naiset (ja miehet) hakeutumaan tämän taidemuodon piiriin. Burleskilla on suuri mahdollisuus muokata yhteiskunnan kauneusihanteita.
Lähteet
Painamattomat lähteet
Haastattelu
LouLou D’vil, nainen 29, 3.12.2009. Aineisto tekijän hallussa.
Havainnointi
Burlesque Night 12.2.2010, London pub Jyväskylä.
Sähköiset lähteet
Aamulehti (5.6.2013). Tamperelainen LouLou D?vil kruunattiin burleskikuningattareksi Las Vegasissa. URL: https://www.aamulehti.fi/juttuarkisto/?cid=1194817822456 Luettu 31.8.2017.
Helsinki Burlesque, About us. URL: http://www.helsinkiburlesque.com/about-us/about-us-helsinki-burlesque. Luettu 24.8.2017.
Murtomäki, Veikko 2010. Commedia dell’arte. Artikkelisarja: Koominen ooppera 1700-luvun alun Italiassa. Musiikin historiaa verkossa. Sibelius Akatemia.
URL: http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/Articles/klas_koom_oop_ita1?s#link1. Viitattu 1.4.2010.
Serkamo, Pia 2006. Matka serkamolaiseen teatteriin: kohti sanatonta kerrontaa. Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, opinnäytetyö. URL: http://urn.fi/URN:NBN:fi:stadia-1147156954_3.
Viitattu 1.4.2010.
Turun Sanomat (26.6.2013). LouLou D’vil haaveilee Amerikan valloituksesta.
URL: http://www.ts.fi/viihde/502537/LouLou+Dvil+haaveilee+Amerikan+valloituksesta
Luettu 31.8.2017.
Painetut lähteet
Bahtin, Mihail 1995. François Rabelais. Keskiajan ja renessanssin nauru. Suom. Tapani Laine & Paula Nieminen. Rabelais-sitaattien kieliasun tarkistus: Erkki Salo. Helsinki: Taifuuni.
Baldwin, Michelle 2010. Burleskin paluu. Helsinki: Like.
Karkulehto, Sanna 2006. Seksuaalisen ruumiin modernit teoriat. Teoksessa Taina Kinnunen & Anne Puuronen (toim.) Seksuaalinen ruumis. Kulttuuritieteelliset lähestymistavat, 44–70. Helsinki: Gaudeamus.
Kuula, Arja 2006. Tutkimusetiikka. Aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys. Tampere: Vastapaino.
Niemi, Irmeli 1995. Kallioluolista kadunkulmaan. Esittäminen – osa ihmisenä olemista. Teoksessa Raija Ojala (toim.) Esiintyjä – taiteen tulkki ja tekijä, 11–30. Helsinki: WSOY.
Parviainen, Jaana 1999. Fenomenologinen tanssianalyysi. Teoksessa Päivi K. Pakkanen, Jaana Parviainen, Leena Rouhiainen & Annika Tudeer (toim.) Askelmerkkejä – tanssin historiasta, ruumiista ja sukupuolesta. Tanssintutkimuksen vuosikirja 3/1999, 80–97. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta.
Pennanen, Jukka 2008. Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri. Helsinki: Multikustannus.
Rossi, Leena-Maija 2002. Esteettisten ideaalien sukupuolipolitiikkaa. Mainoskuvat halun, identiteettien ja ihanteiden tuottajina. Teoksessa Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä (toim.) Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetikkaan, 107–131. Helsinki: Gaudeamus.
Sarje, Aino 1995. Tanssin spektri – pyhästä tanssista taidetanssiin. Teoksessa Raija Ojala (toim.) Esiintyjä – taiteen tulkki ja tekijä, 33–52. Helsinki: WSOY.
von Bonsdorff, Pauline & Seppä, Anita, 2002. Johdanto. Teoksessa Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä (toim.) Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetikkaan, 7–24. Helsinki: Gaudeamus.
Humanistin muistikirja 
