Moka Efti

Weimar Studies Network esittelee Jochen Hungin 25.12.2017 kirjoittamassa Moka Efti Returns -artikkelissa Babylon Berlin -sarjassakin esiintyvää Weimarin berliiniläistä Moka Efti -yökerhoa. Alkuperäinen paikka avattiin Berliinissä 1929. Hung viittaa omassa kirjoituksessaan The Guardian -lehden verkkojulkaisussa ilmestyneeseen Philip Oltermannin artikkelliin Sex, seafood and 25,000 coffees a day: the wild 1920s superclub that inspired Babylon Berlin (24.11.2017).

Oltermann esittelee Moka Eftin olleen riehakas Se Klubi, jossa Weimarin dekadenssi räjähti, berliiniläiset humaltuivat ja tanssivat jylhän arkkitehtuurin ja eksoottisen sisustuksen keskellä. Vaikka Moka Efti esitellään Babylon Berlin sarjassa hulppeana yökerhona, alkuperäinen Moka Efti oli Berliinin keskustassa Leipziger Strassella sijainnut kahvila, jonka omisti kreikkalais-italialainen kahvipaahtaja Giovanni Eftimiades. Saatuaan englantilaisia rahoittajia, Eftimiades osti suuremman kaksikerroksisen tilan Friedrichstrassen kulmasta. Tuosta samasta paikasta löytyy nyt Babylon Berlinin suuri tanssisali.

Oltermann esittää sisustuksen olleen todellisuudessa sarjassa esitettyä runsaampaa ja villimpää. Alkuperäisestä Moka Eftistä löytyi Berliinin ensimmäisiä hissejä. Jotkut berliiniläiset vierailivat Moka Eftissä vain päästäkseen kulkemaan tällä uudehkolla keksinnöllä (ensimmäiset nykyaikaiset hissit keksittiin 1850-luvulla). Sarjassa klubin seinät ovat riisuttuja ja geometrisesti valaistuja. Moka Eftissä oli biljardisali, parturi, valkoisesta marmorista rakennettu konditoria, joka yhdistyi käyvällä olevaan, Idän pikajunan makuuvaunuksi sisustettuun baariin. Oli moorilaisia kaaria, panoramamaalauksia, sekä egyptiläinen salonki jossa väitettiin hyvänä päivänä myytävän yli 25.000 kuppia kahvia.

Moka Efti oli yksi huomiotaherättävimmin suunnitelluista yrityksistä, jossa tarjoiltiin eksoottiista viihdettä ja mahdollisuus tanssia ensimmäisen maailmansodan muistot pois mielestä. Suunnilleen vuosi Moka Eftin avaamisen jälkeen vuonna 1930 oli rekisteröity liki 900 tapahtumapaikkaa Berliinissä, pääosin keski- ja läntisen Charlottenburgin alueelle.

Sarjasta poiketen, todellisen Moka Eftin kellarikerroksessa ei ollut bordellia, mutta viittaus tuskin on kaukaahaettu. 1905 kirjoitti journalisti Hans Ostwald kuinka suurin osa tanssisaleista oli prostituution ”markkinapaikkoja”. 1920- ja -30-luvuilla berliiniläisissä yökerhoissa oli erillisiä nais- ja miesviihdyttäjiä seuranhakijoille, ja jotkut paikat tarjosivat ilmaisia shotteja katutytöille jos nämä pukeutuivat värikkäisiin uintiasuihin, käärivät sukat puoliväliin ja korkeisiin korkoihin.

Tarinat Berliinin kultaisesta kaksikymmenluvusta ovat yhtä paljon myytti kuin ne ovat tosia. Tanssikulttuuri ei ollut tuon ajan keksintö, vaan viimeisinä keisarivuosina kaupungin valloitti ”tangokuume” vuosien 1910-1914 välilllä. Kulttuurinen mullistus ei tapahtunut yhtäkkisesti, vaan se oli yhtälailla osa ja jatkumoa kaikesta mitä sitä ennen oli tapahtunut. Kaupungin viralliseen kulttuuriin se ei kuitenkaan lukeutunut kuin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, esittää historioitsija Michael Bienert. Syy, miksi weimarin ajan ”turmeltunut” kulttuuri tunnetaan tänäkin päivänä, sanoo Bienert, on se että lyhyen 15 vuoden ajan tuo alakulttuuri integroitiin kaupungin viralliseen linjaan ja esimerkiksi 1931 vuoden matkakirjoissa markkinoitiin yhtälailla Berliiniin synnillistä mainetta

Alkuperäinen Moka Efti ei ollut pitkäikäinen. Markkinoiden romahtaessa 1929, klubin rajoittajat ajautuivat velkoihin. 1933 Eftimiades myi kiinteistön ja osti uuden, entistä suuremman tapahtumapaikan kauempaa lännestä ja nimesi sen Moka Efti am Tiergarten. Helmikuussa 1934 Moka Efti isännöi uutta tapahtumaa – natsien valtaannousun yksivuotisjuhlaa. Natsit myös karkottivat sellaisen tanssikulttuurin Berlinistä, josta Babylon Berlin -sarja inspiroitui. Julkinen tanssiminen kohtasi rajoittamista toisen maailmansodan syttymisen jälkeen ja kiellettiin 1942. Vähän tämän jälkeen Moka Efti tuhottiin pommein.

Lue lisää:

Hung, Jochen (25.12.2017). Moka Efti Returns. Weimar Studies Network. URL: https://wsn.hypotheses.org/1800

Oltermann, Philip (24.11.2017). Sex, seafood and 25,000 coffees a day: the wild 1920s superclub that inspired Babylon Berlin. The Guardian. URL: https://www.theguardian.com/world/2017/nov/24/babylon-berlin-real-1920s-superclub-behind-weimar-era-thriller

Burleski ja visuaalinen estetiikka II: Ennakkoajatuksia, hypoteeseja ja itsereflektiota

Miettiessäni mitä itse ajattelen sanasta burleskimuoti, ajatus assosioituu ensisijaisesti siihen minkälainen on paitsi esiintyjien visuaalinen ilme lavalla ja katsojien panostaminen burleskitapahtumissa, mutta myös ajatus siitä onko burleskimaailmassa myös arki glitterin koristamaa? Tiedän olevani vahvan vaikutuksen alla siinä, minkälaisena media haluaa burleskin esittää, mutta toisaalta itse näkemäni burleskiesitykset ovat vielä vähäisiä, joten en ole myöskään saanut mahdollisuutta luoda omaa kuvastoa mieleeni. Kiinnostukseni burleskiin on (ainakin tässä vaiheessa) teoriaan, sekä sanalliseen ja kuvalliseen historiaan pohjaavaa. Burleskissa minua kiehtoo visuaalisuus ja sen oletettu yhtenäisyys. Tutkimukseni pohjalla on ajatus siitä, millä tavoin voi määritellä burleskin visuaalista tyyliä ensisijaisesti pukeutumisen näkökulmasta – vai voiko? Entä onko olemassa ”universaalia” burleskimuotia, vai onko eri maiden burleskiskenellä omanlainen muoti ja visuaalinen maailmansa.

Näen median luoman burleskiesiintyjän olevan glorifioitu kopio 1900-luvun puolivälin ”klassisesta kaunottaresta”, joka perustuu voimakkaasti pin up -kuvastoon etenkin naisilla isoine hiuskiehkuroineen, voimakkaine kissarajauksineen, punahuulineen ja -kynsineen. Tosin, myös oma ennakko-oletukseni burleskista on ollut, että sen vaikutteet tulevat pääosin vintagesta, 1930-50-luvuista. Nyttemmin oma mielikuvani on toki muuttunut. Ensikosketukseni burleskin visuaalisuuteen tuli kandidaatin tutkielmani yhteydessä, jossa haastattelin burleskitaiteilija LouLou D´viliä ja kävin katsomassa Jyväskylässä hänen esiintymistään. LouLou ammentaa vahvasti pin up -hengestä, joten väistämättä hänen imagonsa ja ulkomuotonsa vaikutti omaan mielikuvaani burleskista, että se on voimakkaasti 1950-luvun (amerikkalaista) tyyliä kanavoiva. Seuraavat burleskiesitykset näin Lahdessa yli 10 vuotta myöhemmin Suomi100 nakubalettirevyyssä, jossa huomasi esiintyjien monimuotoisuuden. Naisten merkitys ja rooli on näyttäytynyt ainakin itselleni vahvana burleskissa, ja median kautta tätä on pidetty myös yllä. Kun ajattelee sanaa ja taidemuotoa ”burleski”, naiset tulevat ensimmäisenä mieleen. Miehet kuitenkin tekevät yhtälailla burleskia, joten mieleeni nousi kysymys, mikä on miesten positio burleskinkuvastossa ja minkälainen mielikuva nousee esiin miesten tekemästä burleskista? Mitä miesten tekemä burleski kertoo burleskista?

Olen pohtinut myös rekvisiitan ja yksittäisten artefaktien merkitystä burleskissa ja niiden taustaa (kuten puuhkat, viuhkat, korot). Kuuluvatko esimerkiksi korkokengät olennaisena osana (naisten) burleskiin, jos näin on, ovatko ne kuuluneet aina? Ja jos ovat kuuluneet vaikka aikaisemmin, miksi ne jätetty pois (jos on)? Entä mitä kautta korkokengät ovat kulkeutuneet Ranskan hovin miestenkengistä tunnistetuksi naiseuden symboliksi? Myös viuhkat, puuhkat ja sulat ovat kiehtovia esiintymisen välineitä. Niiden kautta voi pohtia katseen merkitystä burleskissa – kuka katsoo, kuka määrittää katseen, esineiden samanaikaista funktiota katseen korostajana ja peittäjänä, sekä vallan ja itsemääräämisoikeuden symbolina. Myös sukat ja sukkanauhat kertovat oletukseni mukaan samanlaisesta erotisoinnin, viekoittelun ja riisumisen estetiikasta. Kenen katseelle burleskia on tehty ja tehdään nyt?

Visuaalisessa kuvastossa kiinnostaa myös sen kerroksellisuus ja historiallisuus. Mistä burleski ilmiönä saanut inspiraationsa, mikä on taiteenlajin alkutaipaleen merkitys: esimerkiksi klassinen burleski, mihin nojataan nyt, miten se on syntynyt ja mikä on sen taustalla? Baz Luhrmanin Moulin Rouge -elokuva 2000-luvun alussa toi ”klassisen” revyymailman tähän päivään. Visuaalisesti elokuva on vaikuttava, mutta koen sen olevan romantisoitu ja glorifioitu kuva 1800-luvun revyymaailmasta. Samoin 1970- luvun Cabaret -elokuva (Liza Minellin Sally Bowles, Joel Grayn Seremoniamestari, Tiller-tytöt) glorifioi todella voimakkaasti Weimarin tasavallan ajan Berliiniä ja kabareekulttuuria, luoden ja vahvistaen mielikuvia ja stereotypioita kabareekulttuurista ja miltä sen ”kuuluu” näyttää. Kuinka suuri vaikutus on ollut Moulin Rougen ja Cabaret´n kaltaisilla elokuvilla burleskin yleistymiseen, entä visuaalisen kuvaston muodostumiseen?

Oma kiinnostukseni burleskin tutkimiseen juontaa vuosiin 2009-2010, jolloin valmistelin kandidaatin tutkielmaani. Olin nähnyt mediassa kuvastoa ja satunnaisia artikkeleita, ja halusin kirjoittaa jostain ruumiillisuuteen (ja seksuaalisuuteen) liittyvästä aiheesta. Keskustelu oppiaineen lehtorin kanssa sai minut tutustumaan burleskiin. Burleskissa yhdistyi ruumiillisuus ja visuaalisuus jotka molemmat kiinnostivat minua. Minua viehätti/viehättää myös pin up -henkinen kuvasto ja 1950-luvun estetiikka, ja koin burleskissa yhdistyvän näiden asioiden toisiinsa. Kandidaatin tutkielmaan löysin myös Michelle Baldwinin teoksen Burleskin paluu, josta sain pohjan sille, mitä burleski on ja on ollut Amerikassa, ja sitä kautta pystyi keräämään taustoitusta ilmiölle. Kandin tutkielmaa tehdessäni nykyburleskia ei oltu esitetty Suomessa montaakaan vuotta, joten LouLoun kautta lähdin tutustumaan ilmiöön.

Nyt olen uuden tutkimuksen lähtökuopissa. Olen kutsunut haastateltaviksi reilu kymmenkunta burleskitaiteilijaa, joista osa on tehnyt nykyburleskia vasta vähän aikaa, osa on ollut mukana siitä saakka kun nykyburleski rantautui Suomeen 2007. Uskon tämän antavan aiheen tulkintaan mielenkiintoisen puolen, sillä luulen kokemusten olevan erilaisia sen perusteella, kuinka kauan haastateltava on burleskia tehnyt. Haastattelujen analysoinnin ja tutkimuksen tekemisen yhteydessä minun tulee olla äärimmäisen hereillä oman ”fanityttö”-positioni kanssa. Omaan aiheeseen vahvan kiinnostuksen ja olen toki tehnyt aiempaa tutkimusta aiheen tiimoilta ja sen läheisyydestä. Minun täytyy silti pohtia sitä, kuinka etäännyttää itseni mahdollisimman objektiiviseksi tarkkailijaksi, sillä oma kiinnostukseni on varmasti leimallista ja sillä on väistämättä jonkinlainen vaikutus. Toisaalta, en tahdo myöskään täysin häivyttää omaa tutkimuksen ulkopuolista kiinnostusta burleskiin, sillä uskon sen myös antavan tulkintaan ja analysointiin lisätietoa – vaikken vielä tiedä mitä se voi olla.

Todellinen Cabaret – kabaree Weimarin ajan Saksassa

Gradua kirjoittaessani etsin tietoa eurooppalaisen revyyn ja kabareen historiaan liittyen. Pariisin tiesin olleen yksi viihdemuotojen keskittymä, mutta olin kiinnostunut enemmän niistä maista, joiden revyy- ja kabareemaailmasta en tiennyt vielä paljoa. Kuin tilauksesta tuolloin tuli Yleltä Todellinen Cabaret -niminen dokumentti, jossa tutustuttiin Weimarin ajan berliiniläiseen kabaree-elämään. Tämä teksti on tiivistelmä tuosta, vuonna 2010 valmistuneesta dokumentista.

Todellinen Cabaret

Euroopassa oli Iso-Britanniana ja Ranskan lisäksi myös Saksassa vilkasta kabareekulttuuria erityisesti Weimarin tasavallan ajan (1919-1933) Berliinissä. Todellinen Cabaret –dokumentissa näyttelijä Alan Cumming etsi Cabaret (1972) -elokuvan taustoja: Weimarin tasavallan kabareekulttuuria, brittiläisen kirjailijan Christopher Isherwoodin matkasta Berliiniin 1930-luvulla, hänen teoksestaan Jäähyväiset Berliinille (1939), sekä oikean Sally Bowlesin kohtaloa. Sally Bowlesin hahmo perustui oikeaan näyttelijä-laulaja Jean Rossiin, johon Isherwood tutustui Berliinissä.

Jäähyväiset Berliinille (1939) on fiktiivinen tarina, mutta se kertoo Isherwoodin omista kokemuksista 1930-luvun Saksassa, jossa kansallissosialismi alkoi nostaa päätään. Kirjasta tehtiin musikaali 1960-luvulla, sekä 1972 kulttimaineeseen noussut Liza Minellin ja Joel Greyn tähdittämä elokuva Cabaret. 1930-luvun Berliiniä leimasi poliittinen kuohunta, talouskriisi sekä villi ja paheellinen yöelämä. Isherwoodin muistelmat vangitsivat elävästi aikakuden, ja 1972 vuoden elokuvan ajatellaan kuvastavan parhaiten 1930-luvun Weimarin ajan Berliinin kiihkeää ja seksuaalisesti vapautunutta ilmapiiriä. Weimarin tasavalta (1919-1933) viitta maailmansotien väliseen aikaan, jolloin Saksan poliittinen ja taloudellinen tilanne koki kovia kolauksia, mutta jolloin kulttuurinen elämä puolestaan kukoisti. Weimarin tasavalta päättyi natsien noustessa valtaan. Lisätietoa ajan kulttuurielämästä löytyy esimerkiksi Susanne Everettin teoksesta (1979, Lontoo: The Hamlyn Publishing Group Limited), jossa on myös paljon valokuvia ajalta.

Isherwoodin tarina sai alkunsa Berliinissä, jonne hän ”pakeni” Englannin ahdasmielisyyttä. Berliinissä hän tutustui saksalaiseen työväenluokkaan, joka tarosi pakotien ylemmästä keskiluokasta, johon Isherwood kuului. Isherwoodin teos dramatisoitiin ensimmäisen kerran 1950-luvulla, ensin näytelmäksi ja sen jälkeen elokuvaksi I am a Camera. 1970-luvun kulttielokuva sai melkein toisen nimen, Welcome to Berlin, josta sanottiin ettei se toisi lipputuloja toisen maailmansodan ja holokaustin voimakkaiden muistojen takia. Elokuvan nimi muutettiin ja elokuvasta tuli sensaatio. 

Cabaret-elokuvan Kit Kat Klub toimii päänäyttämönä, johon tapahtumat ja yleisesä ilmapiirissä tapahtuvat muutokset kulminoituvat. Niin klubin tapahtumat kuin sen yleisö ovat metafora sille poliittiselle kuohunnalle, mita Saksassa oli 1930-luvulla. Elokuvassa tehtiin selviä viittauksia tiettyihin aikakauden taiteilijoiden töihin, kuten Otto Dixin maalaukseen Sylvia von Hardenista. Natsit kielsivät Dixin työt, jotka kuvasivat elävästi Weimarin dekadenttia ilmapiiriä.

Otto Dix: Portrait of the Journalist Sylvia von Harden, 1926.

Cabaret, nainen.

Dokumentissa haastateltiin nykyaikaista saksalaista laulajaa Ute Lemperia, joka on erikoistunut Weimarin ajan kabareemusikaaleihin. Hän tuntee Weimarin ajan todelliset kabaree-esiintyjät, ja hänen mukaansa Cabaree-elokuvan päähenkilö Sally Bowlesin hahmo eroaa melko tavalla Weimarin tasavallan ajan keskiverto esiintyjistä. Bowlesia Lemper luonnehtii sivistymättömäksi, poliittisesta tilanteesta hyvin tietämättömäksi hahmoksi. Weimarin tasavallan kabaree-esiintyjät olivat poliittisesti paljon tietoisempia, jopa melko anarkitisempia, ja he uskalsivat taistella, provosoidaa ja pilkata jäykän moralistista preussilaisyhteiskuntaa. Kaikilla oli kerrottavanaan joku tarina. Yksi tällaisista esiintyjistä oli Claire Waldorff, iso lesbo laulaja, joka keskeytti jokaisen esityksensä lukeakseen seksuaalisen vapauden julistuksensa. Toinen tiedostava esiintyjä oli ranskalainen Margo Lion, joka edusti uutta maskuliinista tyyliä. Tämän tyylin teki sittemmin tutuksi Marlene Dietrich, joka itsekin esiintyi 1920-luvulla revyissä. Dietrichin suuri läpimurto tapahtui Sininen Enkeli -elokuvan myötä, joka tehtiin Berliinissä 1930-luvulla. Elokuva oli ensimmäisiä kuvauksia saksalaisesta kabareesta. Elokuva kuvastaa hyvin tuon ajan klubien intiimiä tunnelmaa, josta ei ole säilynyt juurikaan autenttista kuvamateriaalia.

Ute Lemperin mukaan Berliinissä oli 1930-luvulla mittava joukko rohkeita, vapaamielisiä laulajattaria. Kabareeta voisi pitää jopa eräänlaisena liikkeenä, jossa taiteilijoilla oli omat identiteettinsä. Vaikka kabareen juuret ovat vuosisadan vaihteen pariisilaisissa yökerhoissa, joissa tanssitytöt ja laulajat esittivöt suosittuja sävelmiä, kehittyi Weimarin tasavallan ajan Berliinissä kabareesta paljon laajempi taidemuoto. Kulttuuri- ja aatehistorioitsiha Peter Jelavich kertoo saksalaisen kabareen erityispiirteen olleen se, että se teki pilkkaa oman aikansa ilmiöistä. Ivan kohteeksi joutuivat muoti- ja muut kauppalliset virtaukset, mutta myös politiikka. Monet esiintyjistä ja muusikoista olivat juutalaisia. Poliittisesti tasokas kabaree oli vasemmistolaista tai vasemmistoliberaalia ja joutui siksi natsien hampaisiin. Ute Lemper jatkaa, että kabaree oli ”tanssia tulivuoren päällä”. Maassa kärsittiin kurjuutta, inflaatio oli valtava ja poliittinen ilmapiiri kuohui. Yhteiskuntaa yritettiin järjestää uudelleen. Myös taiteen piirissä kuohui. Kabareessa yhdistyivät chanson, poliittinen satiiri ja ruumiillisuus. Kabaree edusti uudenlaista estetiikkaa. Mukana oli myös ”vaaran elementti” kabareen ollessa kumouksellista. Radikaaliin ilmapiiriin liittyi moderni suhtautuminen seksiin, Weimarin tasavallan Berliini tunnettiin asenteiltaan erittäin sallivana kaupunkina, talouden romahduksen ja rajun yhteiskunnallisen murroksen myötä Berliinistä oli tullut tuolloisen ”seksiturismin” Mekka. Berliinissä saattoi antautua kaikille lihan iloille, ja jo ennen 1960-luvun seksuaalista vallankumousta berliinin kaduilla ja klubeilla nautittiin vapaudesta.

Vuonna 1933 kabareetaiteilijoiden työ päättyi natsien valtaanousuun, ja monet kabareetaiteilijat pakenivat Berliinistä. Natsien kirjarovioisa paloi juutalaisten teosten lisäksi myös kabareetaiteilijoiden teoksia, mikä todisti kauhealla tavalla heidän taiteensa voimasta ja kuinka siitä pyrittiin pääsemään eroon. Kabaree edusti natseille Weimarin tasavallan tuomittavinta kulttuuria. Se edusti modernia maailmaa, vapaampaa seksuaalisuutta,  homoseksuaalien oikeuksia ja uusia taidevirtauksia – kaikkea sitä mitä natsie vastustivat. Liberaalit kabareetaiteilijat joutuivatkin natsien tiukkaan valvontaan. Natsit sulkivat lähes kaikki kabareet ja toimivia klubeja vahdittiin tarkasti, muun muassa yleisöön soluttautuneiden vakoojien avulla, jotka raportoivat ohjelman sisällöstä. Vuonna 1935 natsit sulkivat kaksi viimeistä kulbia, Tingel-Tangelin ja Katakomben, joka lopetti Weimarin tasavallan kabareen aikakauden. Ainoa paikka jossa esitykset jatkuivat, olivat jotkut keskitysleirit, jonne monet Saksaan jääneet kabareetaiteilijat päätyivät. 

Dokumentissa etsittiin lopuksi myös nykypäivän Berliinistä jälkiä Weimarin tasavallan ajan kabareesta. Club Bassyssa voi kuulemma yhä tavoittaa entisen tunnelman tumman underground miljöön, venyvien sukupuolirajojen ja hieman eksentrisen seremoniamestarin muodossa. Lopulta tultiin kuitenkin siihen tulokseen, ettei sellaista henkeä enää löytynyt, kuin mitä Weimarin tasavallan kabaree tarjosi. Dokumentin juontaja, näyttelijä Alan Cumming kiteytti nykyaikaisen saksalaisen kabareen sanoihin: ”Löytyi vain heikonlainen drag-show. Olin toivonut enemmmän. Weimarin henki on tainnut kadota Berliinistä.” 

Lähteet:

Todellinen Cabaret, 16.10.2010. Yle Teema. Katsottu 11.4.2013.

Cabaret Berlin, 13.9.2011. Six Degrees of Separation – Sally Bowles to Stephanie Flanders. URL: http://www.cabaret-berlin.com/?p=518 Luettu 21.6.2015 ja 3.1.2018.

Cabaret Berlin, 22.5.2010. Sally Bowles. URL: http://www.cabaret-berlin.com/?p=100 Luettu 21.6.2015 ja 3.1.2018.

Kuvat:

Otto Dix: Portrait of the Journalist Sylvia von Harden, 1926. URL: http://www.the-art-minute.com/wp-content/uploads/2012/10/otto-dix.jpg  Katsottu 16.4.2013 ja 3.1.2018.

Cabaret, nainen. Kuvakaappaus Todellinen Cabaret -dokumentista.

Kandidaatin tutkielma nykyburleskista

Kirjoitin Jyväskylän yliopistoon lukuvuonna 2009-2010 kandidaatin tutkielman nykyburleskista otsikolla Burleskin uusi tuleminen – Ilmiön tarkastelua karnevalismin ja tanssiteatterin valossa. Tutkielmassa tein katsauksen siihen, minkälaista nykyburleski on Suomessa, minkälaiset asiat sen syntyyn ovat vaikuttaneet, mikä on sen suhde tanssiteatteriin ja karnevaaliperinteeseen, sekä lopuksi vielä näkemäni burleskiesityksen pohjalta mietin, minkälaisena se näyttäytyi kulttuurintutkijalle. Aloittaessani kandidaatin tutkielman, etsin aihetta jota ei olisi vielä oltu käsitelty loppuun saakka. Tästä mieleeni juolahti (silloin) vasta hetken aikaa julkisuudessa ollut taidemuoto, burleski. Nykyburleski oli löytänyt tiensä suomalaiseen viihdekenttään muutama vuosi aikaisemmin, vuonna 2007, jolloin perustettiin Helsinki Burlesque -yhdistys tuomaan kansainvälistä burleskia Suomeen ja samalla luomaan tietä suomalaiselle nykyburleskille. Yhdistystä pyörittää suomalainen burleskipariskunta Bettie Blackheart ja Frank Doggenstein.

Tutkimuksessani selvitin sitä minkälaisena voi nähdä burleskin ja (musiikki)teatterin välisen suhteen, ja minkälaisena burleski näyttäytyy karnevalismin kautta tarkasteltuna. Karnevalismin valitsin työhön kiintopisteeksi siitä syystä, että burleskissa on kyse huumorista ja ”yhteiskunnan kahleista” irtautumisesta. Samasta asiasta oli osin kyse myös keskiajan karnevaaleissa, jolloin yhteiskunta yhden päivän ajaksi käännettiin päälaelleen. Myös teatterin eri muodot ovat burleskin alusta saakka kulkeneet tiiviisti sen mukana, ja erityisesti musiikki- ja tanssiteatteri vaikuttivat olevat lähellä olevia teatterinmuotoja.

Aineistoni koostui burleskitaiteilija LouLou D’vilin haastattelusta sekä ekskursiosta Jyväskylän London pubissa järjestettyyn Burlesque Night -iltaan. Ekskursio burleski-iltaan, samoin kuin haastattelu, syvensi konkreettisella tasolla tietämystäni burleskista. Burleskitaiteilijan haastattelun kautta moni asia, jonka burleskista tutkimusta tehdessäni opin, sai syvemmän merkityksen. Samalla tavalla ekskursion kautta burleski sai jälleen uuden vivahteen. Ekskursio antoi myös näkökulman esiintyjien illan panostukseen sekä antoi oivan mahdollisuuden tarkastella yleisöä ja sen vuorovaikutusta esiintyjien kanssa. 12.2.2010 Jyväskylän London pubiin burleski-ekskursiota tehdessäni huomasin kuinka hedelmällinen tutkimusmetodi burleskin tarkasteluun on fenomenologia, jossa pyritään ymmärtämään maailmaa havaintojen ja kokemusten kautta. Ekskursiossa burleskin esitysten tarkastelu oli omalta osaltani paitsi tutkijan kautta, myös ulkopuolisen silmin nähtyä.

Haastatteluteemoja olivat muun muassa burleskin luonne, haastateltavan oma historia ja lähtökohdat burleskin parissa, esitystilanteet, burleskin performatiivisuus, esiintyjän oma toiseus, burleski työn kautta tarkasteltuna, sekä yhteiskunnallisuus burleskissa. Ekskursio burleski-iltaan puolestaan syvensi konkreettisella tasolla tietämystäni burleskista, tarjoten mahdollisuuden tarkastella yleisöä ja sen vuorovaikutusta esiintyjien kanssa. Kirjalliset päälähteeni olivat Michelle Baldwinin teos Burleskin paluu (2010) ja Jukka Pennasen teos Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri (2008).

Olen tiivistänyt tätä tekstiä alkuperäisestä ja jättänyt tietoisesti pois haastattelulainaukset ja kuvatiedostot.

Burleski

Tutkielmassani keskeisinä termeinä ovat teatteri, burleski ja karnevalismi. Burleski perustuu 1800–1900-luvun vaihteen vaudevilleteattereihin sekä kabaree-esityksiin. Epäselvää on se, onko burleski lähtöisin Amerikasta vai Euroopasta, mutta melko samanaikaisesti se vaikuttaa syntyneen molemmissa maanosissa. Amerikassa burleskin alku on 1900-luvun vaudevilleteattereissa, jonne yleisö houkuteltiin mainostamalla vaatteiden riisumista. Burleskin kulta-aika oli Amerikassa 1920- ja 1930-luvuilla. Amerikan kulta-aika sai runsaasti vaikutteita brittiläisestä burleskista, jonka pioneeri Lydia Thompson yhdessä British Blondes -ryhmänsä kanssa valloitti amerikkalaiset lavat satiirilla, kaksimielisillä esityksillä ja aikakauteen nähden paljastavilla asuillaan. (Baldwin 2010, 25.) Kun burleski alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla, se siirtyi ylä- ja keskiluokan piireistä työväenluokan pieniin teattereihin. (Baldwin 2010, 26-27.)

Euroopassa burleskin katsotaan olevan lähtöisin joko Lontoosta tai Pariisista, tai molemmista. Pariisissa 1800-luvun puolivälissä can can -tanssijat niittivät mainetta ja kiinnittivät yleisön huomion heiluttelemalla hameidensa helmoja niin että paljaat reidet ja pakarat vilkkuivat. 1800-luvun lopulla avasi taiteilija Rodolphe Salis kabareekahvilan, jossa yleisölle tarjottiin tanssia, laulua, viiniä ja absinttia samalla, kun laulajat pilkkasivat yleisön porvarillisia arvoja ja toivat esiin köyhälistön todellisuutta. Samanaikaisesti Lontoossa music hall -teattereissa nautittiin alkoholin lisäksi koomisista musiikkiesityksistä, sirkustempuista ja alatyylisestä huumorista ajan viktoriaanisen maailman vastapainoksi. (Baldwin 2010,11–12.)

Suomessa ensimmäiset varsinaiset burleskiesitykset tunnetaan 1900-luvun puolivälistä saakka revyyteatteri Punaisen Myllyn esityksistä, vaikka täälläkin esitysten juurten voidaan ajatella kulkeutuvan 1800-luvun lopun varietee-esityksiin. Punainen Mylly (alkujaan Iloinen Teatteri) oli aikakautensa suosituin suomalainen teatteri. Tämä kansainvälisen tason revyyteatteri, sai vierailevia tähtiä ympäri maailmaa, mikä toi esityksiin lisähohtoa. Kuitenkin 1960-luvun lopulla kabaree- ja revyyteatterin aika oli loppunut ja esiriput sulkeutuivat lopullisesti (Baldwin, 12; Pennanen 2008, 6, 32–33, 202, 235.)

Nykyaikainen burleski on Suomessa edellä kerrotusta historiastaan huolimatta silti nuori taidemuoto. Suomalaisen burleskitaiteen edelläkävijät ilmestyivät kuvaan vasta vuonna 2008 (Baldwin 2010, 12). Esimerkiksi oma haastateltavani LouLou D’vil oli haastattelua tehtäessä (2009) tehnyt sooloesityksiä reilun vuoden ajan ja The Tease Queens -nimisen ryhmän kanssa puolisen vuotta (LouLou D’vil, 2009). Nyttemmin LouLou on niittänyt mainetta burleskimaailmassa voittaen esimerkiksi 2013 Miss Exotic World kilpailun, joka on burleskimaailman arvostetuin kilpailu. Vuonna 2011 hänet valittiin parhaaksi tulokkaaksi samassa kilpailussa. (Aamulehti 5.6.2013, Turun Sanomat 26.6.2013.)

Nykyaikainen burleski (neo-burleski) on hyvin laajaa, Balwinin kirjassa nykyburleski tiivistetään osuvalla tavalla yhteen lauseeseen: ”Neo-burleski kääntää marginaalin keskiöön” (2010, 15). Vaikka ensimmäiset burleskitapahtumat tulivat Suomeen vasta muutama vuosi takaperin, LouLou kertoi haastattelussa burleskin olevan Suomessa silti jo suuri ja kansainvälinen ilmiö. Ja haastattelun jälkeen burleski ilmiönä on alkanut yleistyä yhä enemmän. Viime keväänä juhlittiin Helsinki Burlesque Festivaalia (toistaiseksi) viimeisen kerran 10-vuotis juhlavuotenaan. Tämän lisäksi eri paikkakunnilla järjestetään muun muassa erilaisia burleskitapahtumia, työpajoja ja burleskitanssitunteja.

Tutkimusta tehdessäni suomalaisen nykyburleskin kansainvälisyys yllätti itseni. Alkuperäinen olettamukseni ennen haastattelua oli, että suomalainen burleski vetoaa lähinnä vain kotikatsomoissa ja että ulkomaalaisia esiintyjiä olisi jostain syystä vaikea saada esiintymään Suomeen. Tämä ei pitänyt paikkaansa, vaan esiintyjien liikkuvuus puolin ja toisin on tavallista. Se seikka, että burleski on saanut suuren jalansijan Suomessa, antoi burleskille entistä kiehtovamman tunnun. Onko burleski universaalia, vai löytyykö eri maista omat versionsa? Vaikka burleski onkin kansainvälinen ja hyvin suvaitsevainen taiteenmuoto, voi siinä silti huomata melko suuria taiteellisia eroavaisuuksia. Vaikka burleskin maailmassa selkeästikin on hyvin kirjava joukko esiintyjiä, tietynlaiset ”sovinnaisuuden” rajat voi silti lukea rivien välistä. Kaikkea ei selvästikään ole tarkoitus tuoda lavalle saakka.

Karnevalismin ja burleskin suhde

Kabareen, revyy- ja vaudevilleteatterin, sekä music hall -perinteen lisäksi burleskin juuret voi nähdä italialaisessa 1500-luvun improvisaatioteatterissa, commedia dell’artessa sekä karnevaaliperinteessä. Karnevaaliperinteessä käännettiin kirjaimellisesti kaikki yhteiskunnan normit ja tavat päälaelleen, oli kyseessä sitten yhteiskuntaluokka, ammatti tai vaikka sukupuoli ja seksuaalisuus. (Baldwin 2010, 12.)

Burleskin karnevalistisuutta voi tarkastella usealta kannalta. Esitysten humoristisuus ja leikkisyys ovat ehkä selkeimmät viittaukset burleskin karnevalistiseen luonteeseen. Toisaalta myös lukuisat erilaiset esiintyjät eri ruumiinko’oissaan ja -muodoissaan sekä erilaiset tavat esittää sukupuolia näyttävät omalta osaltaan burleskin karnevalistisuutta. Baldwin kirjoittaa, kuinka kulta-ajan burleskiesitykset lähtivät kesäisin tien päälle tivoliseurueiden kanssa showtyttöinä. Periamerikkalaisina taiteenlajeina sirkuksen ja burleskin spektaakkelimaisuus ja eksoottisuus sopivat yhteen edelleen. Amerikassa esityksissä yhdistellään burleskiin esimerkiksi akrobatiaa, trapetsitaidetta ja freak show -temppuja. (Baldwin 2010, 115-121.)

Mihail Bahtin kirjoittaa keskiaikaisista karnevaaleista ja siitä, kuinka ne toimivat yhteisössä eräänlaisena apukeinona selviytyä elämästä. Karnevaalit antoivat ihmisille keinon ”kapinoida”, mikä toisaalta esti nousemisen valtaa vastaan normaalissa arjessa. Karnevaalit olivat universaaleja niiden koskettaessa koko yhteisöä, sekä toisaalta myös niiden nauraessa kaikelle yhteisön arvomaailmassa. Tämä seikka teki niistä samanaikaisesti myös ambivalentteja – karnevaalien iloitessa ja riemuitessa ne samaan aikaan myös ivasivat ja pilkkasivat. (Bahtin 1995, 13.) Bahtinin teorian karnevaaleista voi yhdistää kuvaamaan myös burleskin maailmaa esiintyjiensä, yleisönsä ja esiintymistilanteidensa kautta. Nauruun perustuvat rituaaliset näytelmämuodot – – loivat kaiken virallisen tuolle puolen toisen maailman ja toisen elämän – – havainnollisen, konkreettisesti aistimellisen luonteensa ja voimakkaana ilmenevän leikkielementtinsä vuoksi ne ovat lähellä teatterinäytöstä. – – Kulttuurin karnevalistinen perusydin sijoittuu taiteen ja elämän rajoille. Se on elämä itse, erityisessä leikkimuodossa. – – Karnevaalia ei katsella, siinä eletään ja sitä elävät kaikki, sillä se on idealtaan yleiskansallinen. (Bahtin 1995, 7-10.)

Karnevaaleilla tilapäisesti kumottiin sovinnaisuuden säännöt ja luotiin uusi maailma. Burleskin riemullisuus, näyttävyys, esiintyjien showmaiset eleet ja esitysten olemus kertovat karnevalistisesta ilottelusta. Kuten esimerkiksi Commedia dell’artessa, burleskissa on käsitykseni mukaan tarkoitus tarjota yleisölle erilainen versio todellisuudesta.

Tanssiteatteri burleskissa

Teatraalisuus kuuluu olennaisena osana burleskiin. Tanssi on itseilmaisua ja vanha taidemuoto, mutta tanssilla on aina myös yleisönsä, sillä ihmisen liikkeet myös kommunikoivat: kertovat, viihdyttävät ja viettelevät (Sarje 1995, 33). Burleskitähtien esitykset kertovat usein jotain tarinaa – esitysten jokainen yksityiskohta suunnitellaan pitäen silmällä tuota kerrottavaa tarinaa. Burleskiesitysten teatraalisuus on mielenkiintoinen asia. Vaikka esitykset ovat tarkkaan suunniteltuja, ja vaikka ne ovat tarkoituksen mukaisesti tehty sellaisiksi kuin ovat, voi esiintyjällä olla samanaikaisesti varsin puhdas ja riisuttu yhteys omaan itseensä, jonka hän välittää samalla myös katsojille. Toisaalta taas esiintyjä voi lavalla ollessaan antaa kuvan esimerkiksi maailman viettelevimmästä burleskitähdestä, joka saa koko yleisön huokailemaan ihastuksesta esitystä katsoessaan, ja samalla on siviilissä kuin kuka tahansa Maija tai Matti Meikäläinen. Tavallaan se on yksi asia, mikä tekee burleskista niin kiehtovaa – taiteellinen tulkinta antaa mahdollisuuksia vaikka mihin.

Burleskin kokemista, omalla kohdallani katsojan näkökulmasta, voisi kuvailla samoilla sanoilla, kuin mitä fenomenologi Edmund Husserl toteaa fenomenologisesta epookista: ”Havaitsemme sen mitä on ja kuvaamme sen siten kuin se meille ilmenee” (Parviainen 1999, 86). Itselleni varsinainen ”silmien aukeaminen” burleskille tapahtui vasta London pubin burleski-illassa, jossa omin silmin näin mistä burleskissa oikein onkaan kyse. Fenomenologisessa kuvauksessa pyritään asettamaan sivuun ennakkoluulot ja olettamukset, jotta voitaisiin palata näkemään ihminen, tilanne ja asia uusin, vastaanottavin silmin, sallimalla asioiden olla kuten ne ilmenevät, eri näkökulmista ja perspektiiveistä. Fenomenologia on metodi, johon liittyy muutos kokijan tavassa havainnoida ja ymmärtää maailmaa. (Parviainen 1999, 86.) Burleskia voi omasta mielestäni tarkastella näin ollen myös fenomenologian kautta. Fenomenologisesti burleskia tulisi tarkastella kontekstisidonnaisesti. Ympäristössä, jossa se selkeimmin tulee esiin omana itsenään: esiintymislavalla.

Koska fenomenologia karkeasti sanottuna tarkoittaa ilmiöiden kuvausta siten, kuinka me koemme ne (Parviainen 1999, 90), kehon ja kehollisuuden tarkastelu liittyy burleskin fenomenologiseen tarkasteluun. Kehoa voidaan tarkastella kehon ulkopuolelta – toisen kehon tarkastelu ja kehon sisäpuolelta – oman kehon tarkastelu (Parviainen 1999, 90). Burleskin ruumis on aistiva ja aistittu. Kandidaatintyössäni kehon tarkastelu jää ulkopuolisen silmin nähtäväksi, vaikkakin LouLoun haastattelu tuo aavistuksen näkökulmaa myös kehon sisäiseen tarkasteluun. Jatkotutkimuksessa voisi esimerkiksi tarkastella burleskia sen sisäpuolelta osallistumalla new comers nightiin, jossa aloittelevat burleskitähdet saavat valokeilan itseensä. Tämä antaisi aiheeseen varmasti uudenlaisen ja syvemmän lähestymistavan, joskin tutkijaposition määrittelystä tuli haastavaa.

Tanssiteatterista oli äärimmäisen vaikea löytää mitään valmista teosta. Lopulta löysin Pia Serkamon opinnäytetyön (2006) jossa hän pohtii teatterin ja tanssin yhdistelmiä esittävässä taiteessa. Opinnäytetyössään Serkamo oli päätynyt samaan huomioon, että tanssiteatterin historia on kirjallisesti jätetty vähälle huomiolle. Serkamo kirjoittaa tanssiteatterin historiasta: ”Tanssiteatterista on alettu puhua ensimmäisen kerran 1900-luvun alun Saksassa. Silloin alkunsa saanut tanssiteatteri oli sekoitus tanssin ja teatterin muotoja. Keinoinaan se käytti näkö-, kuulo-, tila- ja tuntoaistein havaittavia elementtejä aivan kuten teatteri ja tanssi siihen mennessäkin. Esitysten lähtökohtana olivat ihmisen ruumiin kokemukset, ei tanssin keinoin esitettävä kirjallinen kertomus.” (Serkamo 2006, 50.) Omat kokemukseni burleskista rajoittuvat melko suppealle alalle, mutta vähäisen kokemukseni perusteella voin sanoa, että burleskia voisi hyvinkin kuvailla samoin sanoin, kuin miten yllä kuvaillaan tanssiteatteria.

Ekskursio burleskin pariin

12.2.2010 oli Jyväskylän London pubissa Burlesque Night, jossa esiintyi suomalainen kolmen burleskiesiintyjän ryhmä The Tease Queens sekä heidän kanssaan vierailevana tähtenä esiintyvä amerikkalainen burleskitähtönen Kitten De Ville. Tarkkailijan silmin yleisö vaikutti olevan huomattavan varautunutta, vaikka loppuiltaa kohden alkoikin olla enemmän ”mukana” esityksissä kuin ensimmäisten tanssien aikana. Yleisö oli pääosin naisvoittoista, mikä oli tavallaan odotettavissakin, onhan burleskissa osittain kyse naisten vapautumisesta.

Irmeli Niemi esittelee artikkelissaan Kallioluolista kadunkulmaan. Esittäminen – osa ihmisenä olemista taide-esitysten vuorovaikutusta. Hän erottelee viidenlaisia esityksen vastaanottajia, joista luulisin, että jokainen oli edustettuna tuon illan aikana. Antautuva vastaanottaja eläytyy vastaanottoon usein esityksen juonellisten ja tunteisiin vetoavien elementtien kautta; ahmivalle vastaanottajalle jo pelkästään oma läsnäolo esitystilanteessa tuottaa tyydytyksen – tällainen on kiitollinen, vaikka usein pinnallisesti suhtautuva yleisö. Arvioiva vastaanottaja on monesti saanut vahvan tiedollisen pohjan esityksen seuraamiselle, ja on näin ollen vaatelias, mutta silti kiinnostunut; ahdistuneella vastaanottajalla on paljon ennakko-oletuksia ja samaistumis- ja vieraantumispaineita, jotka johtuvat usein korostuneesta moraalinäkökulmasta. Tämän johdosta hän uskaltaa vähän ja jännittää mukaan tempautumista. Lisäksi on avuton vastaanottaja, jolla on niukasti ennakko-odotuksia eikä juuri edeltävää tietoa tai kokemusta, eikä hän tästä syystä välttämättä koe esitystä kokonaisuutena. (Niemi 1995, 28–29.)

Tutkijapositiossa minua kiinnostivat myös yleisön reaktiot. Ymmärrän arvottaneeni esityksiä ja yleisöä pohtiessani, että naiset vaikuttivat nauttivan esitysten visuaalisesta puolesta varsin eri tavalla kuin miehet. Miehiä esitysten paljas pinta ja klassiseksi mielletty naiskauneus miellyttivät kenties enemmän kuin naisia. Naisten kohdalla kiinnostus ja hyväksyntä nousivat puolestaan ehkä ennemmin siitä, että naiset pystyivät omalla tavallaan samaistumaan illan aikana esiintyneisiin naisiin, ja samalla tiedostivat burleskin (feministisen) vapautumisen ja miten se palvelee samanaikaisesti yksittäistä naista ja koko naisyhteisöä. Kuten esimerkiksi mainokset nähdäkseni myös burleskiteokset saattavat käydä identiteettityön vahvistamisvälineiksi, ja niihin liittyy periaatteessa potentiaalia laajentaa mahdollisten ja hyväksyttävien sukupuolisuoritusten valikoima. Teoksen tekevät paitsi esiintyjät, suunnittelijat ja toteuttajat, myös aktiiviset katsojat, joilla on vallassaan käyttää omassa tulkinnassaan tätä potentiaalia itselleen mielekkäällä tavalla. (Rossi 2002, 123.) Toisin sanoen, esimerkiksi burleskiesityksen katsojat voivat rakentaa esityksen antaman mielikuvan kautta kuvan sukupuolista, jotka eivät jääkään valmiiksi annettuun muottiin, vaan muodostuvat katsojan omien arvojen ja käsitysten mukaan.

Ensimmäisten esitysten aikana yleisö vaikutti hieman hämmentyneeltä, eivätkä kaikki tainneet edes tietää, mikä oli illassa kyseessä. Muutama vanhempi nainen, olettaakseni vakioasiakkaita, käveli ohitseni yhden esiintyjän lopetellessa omaa esiintymistään, ja mutisi päätään pyöritellen ”kuinka ne nyt tällaista…”. Toinen mielenkiintoinen seikka London pubin vakioasiakkaiden puolelta kuului varta vasten burleskia katsomaan tulleista asiakkaista ja heidän ”oudonnäköisistä vaatteistaan” – burleski-illoissa kun on tapana pukeutua teeman mukaan.

Burleski ei nähdäkseni sovi ”normeihin”, vaan se on omalla tavallaan undergroundilmiö. Burleskin harrastajat, niin esiintyjät kuin katsojat, ovat erityinen ryhmänsä, joita yhdistävät samankaltainen maailmankuva, samankaltaiset mieltymykset ja kauneusihanteet. Kuten edellisessä kappaleessa mainitut vanhemmat naiset, moni näkee burleskissa stripteasen. Kenties burleskin yhdistäminen stripteaseen luo omalta osaltaan eron valtavirran ja burleskin harrastajien välille. Näiden kahden tyystin erilaisen taidemuodon välille ei kaikki tiedä edes tehdä eroa. Burleskin harrastajien täysi panostaminen iltoihin näkyy myös selkeänä erona ”maallikoihin”. Esityksiin varta vasten tulevat tietävät, mitä illan aikana odotetaan sekä esiintyjiltä että yleisöltä. Nyt itsekin ensikertalaisena tuntui, kuin illan aikana olisi ollut kaksi erilaista naiskauneutta korostavaa esitystä: varsinaiset esitykset lavalla, sekä illan teeman mukaisesti pukeutuneet katsojat.

Vaikka ensimmäiset esitykset saivat hieman varautuneemman vastaanoton, alkoi kolmannen esiintyjän aikana loppuyleisökin vapautua hiljalleen sovinnaisuuden piiristä ja osoittaa suosiotaan illan esiintyjille. Yleisesti ottaen yleisö oli kuitenkin melko hiljaista ja rauhallista. Esitysten jälkeen tuntui annettavan muodolliset kannustusaplodit, mutta varsinaisia suosionosoituksia ei juuri kuulunut. Kenties omat odotukseni yleisön suhteen olivat liian korkeat, mutta itse voin sanoa hieman pettyneeni tavallaan niin kylmältä vaikuttaneeseen vastaanottoon. Illan esiintyjät kuitenkin näyttivät selkeästi nauttivan esiintymisestä ja lavalla olosta. Se sai väkisinkin miettimään: mikä burleskissa on se asia joka saa harrastajansa nauttimaan omasta vartalostaan ja sen asettamisesta katseiden alle. Selkeää iltamassa oli se, että niin mies- kuin naiskatsojat nauttivat illasta ja sen visuaalisesta tarjonnasta. Burleskitaiteilija The World Famous BOB summaa hyvin mies- ja naiskatsojien innostuksen esityksistä: ”Naiset saavat katselemisesta voimaa ja kundit kokevat että meininki poikkeaa tavallisien strippiklubien tunnelmasta. – – he [miehet] tulevat kahdesta syystä: ensinnäkin he arvostavat esitysten sanomaa ja toiseksi he tykkäävät katsella tissejä.” (Baldwin 2010, 149.) Naiskuvat saattavat olla naiskatsojille paitsi identifioitumisen myös halun kohteita, ja mieskatsojille puolestaan myös identifioitumisen kohteita (Rossi 2002, 120).

Ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kokeminen burleskissa

Burleskin merkitys ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen suhtautumisessa on huomattava. Burleskin rikkoessa länsimaisia kauneuskäsityksiä se samalla nostaa seksuaalisen ruumiin uudelleen huomion kohteeksi. Sekä naisille että miehille luodaan mediassa tietynlaiset muotit, jotka määrittävät sen, kuinka ihmiset suhtautuvat omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Burleskissa taasen korostetaan kaikenlaisten vartaloiden kauneutta. ”Burleski erottuu edukseen korostaessaan seksuaalisuuden ja naisellisten muotojen kauneutta ja hauskuutta sekä kyetessään viekoittelemaan enemmän paljastamalla vähemmän” (Baldwin 2010, 147).

Burleski on vapauttava keino käsitellä omaa seksuaalisuuttaan erilaisesta näkökulmasta, kuin mitä media meille tarjoaa. Burleskin visuaalisuus ja estetiikka kiehtovat molempia sukupuolia, eikä ole tavatonta että pariskunnat suuntavat illanviettoon jollekin klubille katsomaan burleskia. Baldwin kertoo, että burleski menetti naiskatsojiensa kiinnostusta 1900-luvun alkupuolella, jolloin burleski palveli enemmän miesyleisön toiveita ja tarpeita. 1950-luvulla naiset löysivät tien takaisin burleskin pariin, vaikka suurempi paluu tapahtui vasta burleskin uuden tulemisen myötä 1990–2000-luvun aikoihin. Burleskista naiset hakevat sitä, mitä he pitävät seksikkäänä ja mikä saa heidät tuntemaan olonsa seksikkäiksi. Burleskitaiteilijoiden voidaan katsoa olevan nykyaikaisten naisten feministisiä supersankareita. Miehet voivat silti nauttia burleskiesitykistä samaan tapaan kuin naiset. Kenties miehiä kiinnostaa burleskin kiusoittelu; osa saattaa tahtoa jakaa esityksen kautta oman kumppaninsa kanssa seksuaalisen kokemuksen, josta molemmat voivat samanaikaisesti nauttia. (Baldwin 2010, 153–156.)

Feministisessä avantgardessa ”esteettisen vastarinnan muotoja” ovat muun muassa erilaiset sukupuolensekoittamisleikit, liioittelevat jäljittelyt sekä parodista naurua tai kriittistä ajattelua houkuttelevat rooliasetelmat (Von Bonsdorff & Seppä 2002, 18). Samanmoisten teemojen voi nähdä kulkevan myös burleskin parissa. Feministisessä avantgardessa on kyse naisidentiteetin rakentumisesta ja sen suhteesta performatiiviseen taiteeseen, jossa kyseenalaistetaan ja kritisoidaan vallitsevia sukupuolistereotypioita muun muassa parodian ja matkinnan avulla.

Seksuaalisuuden selittämiselle ei ole vain yhtä tapaa. Vaikka länsimainen ajattelutapa käsittää seksuaalisuus on moninaisten diskurssien, representaatioiden, ideologioiden, instituutioiden, lakien ja tapojen muovaama, länsimainen ajattelutapa kuitenkin normittaa näkemykset universaaleiksi tavoiksi ymmärtää seksuaalisuutta. (Karkulehto 2006, 45–46.) Sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden määrittelyä tarvitaan Foucaultin (1998, 41, 76–78) mukaan yhteiskunnallisen vallan käyttöön: osittamaan ensisijaisesti miesten ja naisten, mutta myös hetero- ja homoseksuaalisuuden hierarkkisia eroja ja rajoja. Lisäksi niiden tehtävänä on kontrolloida ja säädellä ruumiita, haluja, nautintoja ja rajata ne heteroseksuaalisiksi (Karkulehto 2006, 60–61). Tämä näkökulma asetetaan kyseenalaiseksi burleskissa varsinkin drag- ja queerlesque-esiintyjien kautta. Nämä esiintyjät tekevät rajan epäselväksi kuulumalla samanaikaisesti erottelun jokaiseen lokeroon ja samalla kuulumatta täysin yhteenkään. He ovat heteroseksuaalisen mies-nainen-dikotomian anomalioita.

Loppuajatuksia

Karnevalistisuus on löytynyt jo ensimmäisten burleskitaiteilijoiden esityksistä. Humoristiset ja kantaaottavat esitykset ovat arkipäivää nykyisessäkin burleskissa. Karnevaalien iloisuus ja monimuotoisuus näkyy burleskissa niin esiintyjissä kuin esityksissäkin. Burleskia pystyy lähestymään teatterin maailmassa parhaiten tanssiteatterin kautta. Burleski on visuaalista ja näyttävää, burleskiesiintyjän hienostuneet eleet ja ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen.

Burleskin rooli Suomessa on hiljalleen alkanut selkeytyä. Burleskin harrastajia tulee koko ajan yhä enemmän ja suomalaisessa esittävän taiteen kentässä burleski on löytänyt jo paikkansa. Vaikka burleskin harrastajamäärä (käsittäen siis esiintyjät ja katsojat ja kaikki muut burleskin parissa pyörivät henkilöt) on vielä suhteellisen pieni, on burleski saanut Suomessa vankan jalansijan. Burleskin vaikutus naisvartaloihin ja käsityksiin kauniista naisvartaloista on selkeä. Burleskin ylistäessä jokaista vartaloa ulkoisista avuistaan huolimatta saa yhä useammat naiset (ja miehet) hakeutumaan tämän taidemuodon piiriin. Burleskilla on suuri mahdollisuus muokata yhteiskunnan kauneusihanteita.

 

Lähteet

Painamattomat lähteet

Haastattelu
LouLou D’vil, nainen 29, 3.12.2009. Aineisto tekijän hallussa.

Havainnointi
Burlesque Night 12.2.2010, London pub Jyväskylä.

 

Sähköiset lähteet

Aamulehti (5.6.2013). Tamperelainen LouLou D?vil kruunattiin burleskikuningattareksi Las Vegasissa. URL: https://www.aamulehti.fi/juttuarkisto/?cid=1194817822456 Luettu 31.8.2017.

Helsinki Burlesque, About us. URL: http://www.helsinkiburlesque.com/about-us/about-us-helsinki-burlesque. Luettu 24.8.2017.

Murtomäki, Veikko 2010. Commedia dell’arte. Artikkelisarja: Koominen ooppera 1700-luvun alun Italiassa. Musiikin historiaa verkossa. Sibelius Akatemia.
URL: http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/Articles/klas_koom_oop_ita1?s#link1. Viitattu 1.4.2010.

Serkamo, Pia 2006. Matka serkamolaiseen teatteriin: kohti sanatonta kerrontaa. Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, opinnäytetyö. URL: http://urn.fi/URN:NBN:fi:stadia-1147156954_3.
Viitattu 1.4.2010.

Turun Sanomat (26.6.2013). LouLou D’vil haaveilee Amerikan valloituksesta.
URL: http://www.ts.fi/viihde/502537/LouLou+Dvil+haaveilee+Amerikan+valloituksesta
Luettu 31.8.2017.

 

Painetut lähteet

Bahtin, Mihail 1995. François Rabelais. Keskiajan ja renessanssin nauru. Suom. Tapani Laine & Paula Nieminen. Rabelais-sitaattien kieliasun tarkistus: Erkki Salo. Helsinki: Taifuuni.

Baldwin, Michelle 2010. Burleskin paluu. Helsinki: Like.

Karkulehto, Sanna 2006. Seksuaalisen ruumiin modernit teoriat. Teoksessa Taina Kinnunen & Anne Puuronen (toim.) Seksuaalinen ruumis. Kulttuuritieteelliset lähestymistavat, 44–70. Helsinki: Gaudeamus.

Kuula, Arja 2006. Tutkimusetiikka. Aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys. Tampere: Vastapaino.

Niemi, Irmeli 1995. Kallioluolista kadunkulmaan. Esittäminen – osa ihmisenä olemista. Teoksessa Raija Ojala (toim.) Esiintyjä – taiteen tulkki ja tekijä, 11–30. Helsinki: WSOY.

Parviainen, Jaana 1999. Fenomenologinen tanssianalyysi. Teoksessa Päivi K. Pakkanen, Jaana Parviainen, Leena Rouhiainen & Annika Tudeer (toim.) Askelmerkkejä – tanssin historiasta, ruumiista ja sukupuolesta. Tanssintutkimuksen vuosikirja 3/1999, 80–97. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta.

Pennanen, Jukka 2008. Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri. Helsinki: Multikustannus.

Rossi, Leena-Maija 2002. Esteettisten ideaalien sukupuolipolitiikkaa. Mainoskuvat halun, identiteettien ja ihanteiden tuottajina. Teoksessa Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä (toim.) Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetikkaan, 107–131. Helsinki: Gaudeamus.

Sarje, Aino 1995. Tanssin spektri – pyhästä tanssista taidetanssiin. Teoksessa Raija Ojala (toim.) Esiintyjä – taiteen tulkki ja tekijä, 33–52. Helsinki: WSOY.

von Bonsdorff, Pauline & Seppä, Anita, 2002. Johdanto. Teoksessa Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä (toim.) Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetikkaan, 7–24. Helsinki: Gaudeamus.