Burleskitutkijana

Olen viettänyt tarkoituksella hieman hiljaiseloa ja antanut blogitekstien lepäillä. Viimeisin julkaisu taitaa olla puolen vuoden takaa, joten lienee aika kerrata hieman ajatuksia ja suunnitelmia.

Suuri muutos mitä elämässäni on tässä välissä tapahtunut, on se että aloitin elokuussa jatko-opiskelijana Jyväskylän yliopistossa. Teen väitöskirjaa KUMUn oppiaineessa (eli Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa), joka oli viime kevääseen saakka etnologian ja antropologian oppiaine. Kumusta voi lukea lisää esimerkiksi KUMU, Jyväskylän yliopisto, Kansatieteestä KUMUun.

Väitöskirjani tulee käsittelemään suomalaisten burleskiesiintyjien kokemuksia burleskin estetiikasta ja mikä on sen merkitys sukupuolen ja seksuaalisuuden tuottamisessa ja kokemisessa. Tarkastelen kehollisuuden käsitystä ja miten esimerkiksi kehopositiivisuus vaikuttaa esiintyjien kokemuksiin, ja minkälaisiin kulttuurisiin tarpeisiin burleskin tuottama kehokäsitys vastaa. Pohdin myös puheen merkitystä ja miten sen vaikuttaa kulttuurissa, erityisesti kehollisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden esittämisen tavoissa. Tutkimuksen tavoite on tuottaa uusia näkökulmia niin yksilön kuin yhteiskunnan tapaan tarkastella kehokäsityksen muodostumista.

Luulen, että toistaiseksi pyhitän blogin ensisijaisesti väitöstutkimukseni vapaalle pohdinnalle.

Burleski ja visuaalinen estetiikka III: lehtiartikkeli burleskimuodista ja sen muutoksista

Kirjoitin kesällä 2018 artikkelin Mustekala-kulttuurilehden burleski-teemanumeroon. Artikkelin nimi on Röyhelöitä, paljetteja ja pastiesseja. Burleskimuodista ja sen muutoksista. Alla on lehdessä julkaistu teksti.

– – – – – – – – – – –

Näyttävästi pukeutunut esiintyjä liikkuu viehkeästi musiikin tahdissa. Puvun paljetit ja tekokivet kimmeltävät valokeilan loisteessa. Artisti alkaa viekoittelevin liikkein avata asuaan: hän riisuu hampaillaan puolipitkät, kirkuvanpunaiset käsineet ja kumartuu riisumaan korkeakorkoisia kenkiä. Tanssija avaa hitaasti vartalonmyötäisen yläosansa, kääntyy selin yleisöön ja heittää flirttailevan katseen olkansa yli. Yläosa putoaa lattialle. Kääntyessään paljettikoristeiset rintaliivit kimmeltävät valoissa. Muutaman minuutin aikana esiintyjä paljastaa vartalonsa sulot suosionosoitusten saattelemana. Burleskin visuaalisuus ilmenee monella tavalla, kenties kaikkein konkreettisimmin liikkeen lisäksi vaatetuksen ja asusteiden kautta. Voiko burleskin visuaalista tyyliä määritellä ensisijaisesti pukeutumisen näkökulmasta? Entä onko olemassa ”universaalia” burleskimuotia, vai onko eri maiden burleskiskeneillä erityislaatuiset muodit ja visuaaliset maailmat?

Tässä artikkelissa tarkastelen, mitä burleskiesitysten ja -esiintyjien valitsemista ja representoimista estetiikoista voi päätellä burleskimuodista. Onko niissä huomattavissa toistuvia elementtejä tai erityispiirteitä ja onko niissä vuosien saatossa tapahtunut muutoksia? Tarkastelen pohjoisamerikkalaista klassista kautta (jonka ajoitan 1930–50-luvuille) ja suomalaista nykyburleskia. Artikkelia varten tarkastelin klassisen kauden burleskiartisteista studiossa kuvattua aineistoa Liz Goldwynin Pretty Things – sekä Len Rothen The Queens of Burlesque -teoksista. Tässä valokuva-aineistossa on ylipäätään vain harvoja lavastamattomia kuvia, sillä valokuvat toimivat promootiota ja buukkauksia varten. Nykyburleskia lähestyin Burleskinstituutin (suomalaisen nykyburleskin opetuksen kattojärjestö) opettajien kuvien kautta. Suomalaisen nykyburleskin kuvia on runsaasti tarjolla netissä muun muassa esiintyjien kotisivuilla. Osa näistä on promootiokuvastoa, mutta osa on otettu esityksistä.

Burleskin visuaalisessa kuvastossa on kiinnostavaa sen kerroksellisuus ja historiallisuus. Mistä burleski ilmiönä on saanut inspiraationsa, ja mikä on taiteenlajin alkutaipaleen merkitys? Burleski pohjaa Pohjois-Amerikassa muun muassa vaudevilleteatteriin, joka burleskin tapaan piti sisällään muun muassa sketsejä, musiikkia, tanssia, puhekohtauksia. Suurin ero oli, ettei vaudevillessä riisuttu. Pohjois-Amerikassa burleskin tunnetuin aika sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, sillä vuosisadan puolivälin jälkeen laji hävisi massaviihteen ja television myötä. Burleski syntyi 1800-luvun lopulla vaihtoehtona keskiluokkaiselle teatterille työväen huvina. Mielenkiintoista on, että tänä päivänä (ainakin oman kokemuspohjani perusteella) burleskin voi ajatella ennemmin keskiluokkaiseksi huviksi kuin ”duunariviihteeksi”. Ei ole ensimmäinen kerta, kun keskiluokka on omaksunut työväenluokalta jonkin viihdemuodon omakseen (esimerkiksi teatteri on ollut aikanaan ”rahvaan” suuressa suosiossa, tänä päivänä taas se mielletään enemmän korkeakulttuuriksi).

Mitä promootiokuvat kertovat burleskimuodista?

Miettiessäni sanaa burleskimuoti ajatus assosioituu ensisijaisesti esiintyjien visuaaliseen ilmeeseen ja siihen, minkälaiset asiat kuvaston muodostumiseen vaikuttavat. Näen median luoman burleskiesiintyjän olevan glorifioitu kopio 1900-luvun puolivälin ”klassisesta kaunottaresta”, joka perustuu voimakkaasti pin up -kuvastoon etenkin naisilla isoine hiuskiehkuroineen, voimakkaine kissarajauksineen sekä punahuulineen ja -kynsineen. Mediassa vallalla oleva burleskin representaatio ei kuitenkaan ole tyhjästä syntynyt, vaan sen muodostumiseen on omalta osaltaan vaikuttanut aiempien vuosikymmenten kuvamateriaali.

Pohjois-Amerikkalaisesta klassisen kauden kuvastosta esiin nousivat erityisesti korkokengät, (verkko)sukkahousut ja -sukat, rintaliivit ja alushousut sekä sulat, röyhelöt, paljetit ja muut koristeet. Käytännössä jokaisessa kuvassa esiintyjällä oli vähintään alusvaatteet yllään (paljaat rinnat myös joissain kuvissa, mutta strategiset paikat oli peitetty). Vaikka stringit kuuluivat esiintyjien lava-asuun, valokuvissa tähdillä oli kuitenkin perinteiset alushousut. Vähäpukeisuus oli kuvissa hyvin voimakkaasti esillä. Maskeeraus oli aikakaudelle tyypillinen klassinen meikki voimakkaine kissarajauksineen ja punattuine huulineen. Ainoassakaan kuvassa ei burleskiesiintyjä ollut meikittä, ja hyvin harvoin meikki oli ”luonnollinen”. Nykyburleskin kuvissa on sekä studiokuvia, esityksistä otettuja onstage-kuvia ja backstage-kuvia. Kuvissa ovat voimakkaasti läsnä näyttävät rooli-/esiintymisasut sekä voimakkaat pin up -henkiset lavamaskit. Ylipäätään kuvista huokuu vahva pin up -henkinen nostalgisointi. Kuvien ilmeeseen vaikuttaa myös glitterin, puuhkien, sulkaviuhkojen, alusasujen ja korsettien runsas käyttö. Väistämättä mielikuva yhdistyy erityisesti Moulin Rouge -elokuvan kaltaiseen revyyhenkeen – joka näyttäytyy jälleen median vahvistamana stereotypioituna mielikuvana. Lisäksi nykyburleskin kuvista etenkin studiokuvissa on runsaasti boudoir-kuvia, joiden tyyli pohjaa 1900-luvun alkupuoliskolle. En usko studiokuvien roolin tämän päivän sosiaalisen median lävistämässä maailmassa olevan enää niin merkittävä promootiotarkoituksessa kuin se oli klassisen burleskin aikakaudella. Kuvia kuitenkin näkee myynnissä burleskitapahtumissa, joissa ne toimivat merchandise-tavarana, joilla kustannetaan esimerkiksi esiintymisen ja asujen tuomia kuluja. Klassisella kaudella kuvat olivat käyntikortteja, nykyisin virkaa toimittavat verkkosivut sekä verkkoon ladatut videoklipit esityksistä.

Toistuvina tyylielementteinä molempien aikakausien kuvissa on pin up -henki, josta voi päätellä myös nykyburleskissa olevan mukana vahva lajin perinteen näkyminen. Aikakausikuvausta on enemmän nykyburleskin kuvastossa kuvien aiheiden kulkiessa 1800-luvulta tähän päivään. Suurin ammennus nykyburleskin kuvastossa on kuitenkin 1900-luvun alkupuoliskolta. Molempien kuvien vaatetuksessa ja rekvisiitassa hyödynnetään alusasuja, puuhkia, sulkia ja paljetteja sekä ylipäätään runsasta koristeellisuutta. Nykyburleskin studiokuvien runsaus kertoo omalta osaltaan burleskin historian hyödyntämisestä kuva-aineistossa, ja sama pätee siihen, miten studiokuvien tyyli ammentaa klassisen kauden kuvamateriaalista.

Oman ajan kuvastaminen näkyi klassisen kauden kuvissa kuva-aineiston homogeenisyydessä: vaihtelua ei juurikaan ollut aiheissa tai esiintyjien esitystyylissä. Oma huomioni kiinnittyi lähinnä siihen, kuinka joissain kuvissa oli hyödynnetty esiintyjän todellista tai keksittyä eksotismia (kaukoitä, amerikanintiaani, orientalismi). Toki promootiotarkoituksessa kuvien tuli tuoda esiintyjä ja hänen avunsa esiin parhaalla mahdollisella tavalla, mutta tämän päivän silmin katsottuna kuvamassa oli yksitoikkoista, eivätkä esiintyjät juuri eronneet toisistaan. Nykyburleskin kuvissa variaatiota on enemmän ja erot liittyivät roolihahmoihin sekä esiintyjien omien erityistaitojen ja rekvisiitan hyödyntämiseen. Aiheet risteilevät makaabereista zombeista ja sarvipäistä Mata Hariin, eräs nykyburleskitaiteilija hyödyntää kuvissa akrobatian taitojaan, ja yhdellä on kuvissa mukanaan elävä hevonen – joka toisaalta ei ole uutta, sillä jo klassisella kaudella esityksissä hyödynnettiin eläimiä.

Ennen kuvien lähtökohta oli ennen kaikkea siinä, miten esiintyjä halusi itsensä esittää ja kantaa. Luotettiin vahvasti kauniisiin kasvoihin ja vartaloon; ne tietysti olivat burleskitähtien keskeiset työkalut. Nykyburleskin kuvat ilmentävät omaa aikaansa siinä, että kuvien ja esitysten aiheissa on paljon kulttuuriviittauksia niin populaariviihteeseen kuin historiaan. Neoburleskissa on tärkeää tuntea lajin historia ja kulttuuri ja luoda niiden pohjalta kerrottava tarina. Yksi huomionarvoinen ero kuvastoissa oli, että nykyburleskin kuvissa leikiteltiin myös sukupuolirooleilla. Yksi naisesiintyjä esitti 1920-luvun herraskaista miestä, yksi mies merenneitoa, siinä missä klassisen burleskin kuvastossa naiset pitäytyivät pääosin omissa sukupuolirooleissaan. Poikkeuksena mainittakoon yksi klassisen kauden burleskitähti, jonka kuvissa oli promootio-otos hänen eräästä esityksestään: hän esittää numerossa sekä morsianta että sulhasta vartalon ja kasvojen toisen puolen ollessa naisen ja toisen ollessa miehen. Samaa aihetta on hyödyntänyt myös nykyburleskiesiintyjä Poppy Pelagia, jonka Something Stupid -esitys kuvastaa pariskunnan treffejä: esiintyjä on pukeutunut puoliksi mieheksi, puoliksi naiseksi (Poppy Pelagia / ”Something Stupid” Teerenpelissä 20.8.2016).

Puvuista ja riisumisen merkityksestä

Burleskiesiintyjän tärkein työkalu on perusteellinen pukuvarasto, sillä asujen avulla luodaan esitysten mielikuvia. Klassisessa burleskissa alastomuuden illuusiota on luotu mm. helmien, paljettien, rekvisiitan ja ohuiden verkkokankaiden luovalla käytöllä. Muun muassa viuhkatanssistaan tunnettu Sally Rand hyödynsi tätä tehokkaasti esityksissä – yleisö luuli hänen olevan täysin alaston jättimäisten strutsinsulkaviuhkojen takana, mutta hänellä oli yllään ihonvärinen body.

Burleskitanssijan asut (niin klassisella kaudella kuin nykyäänkin) koostuvat useista päällekkäisistä osista. Klassisen kauden kuvissa esiintyjillä oli yleensä täyspitkä leninki, jonka alla oli alushousuihin kiinnitetyt kirjaillut tai paljettikoristellut nilkkapituiset sifonki-/satiinipaneelit (sivuista auki) ja alushousujen alla stringit. Rintoja peittivät pääosin päällysrintaliivit, mutta jotkut kuvista olivat myös ”sarjoja” saman esiintyjän asun eri vaiheista, jolloin saatoin havaita päällysrintaliivien alla olevan toiset, ohuet verkkokankaiset rintaliivit ja/tai näiden alla pastiessit. Asuun kuuluivat monesti myös sukkanauhat ja sukat. Esiintyjä riisui jokaisen vaatekerroksen yhtä antaumuksellisesti ja liioitellusti kuin edellisen (pastiessit ja stringit jäävät päälle). Nykyburleskin asuissa periaate on sama.

Asut tehdään mittojen mukaan. Klassisella kaudella pukuja tähdille tekivät erityisesti Rex Huntington (leningit) ja Gussie Gross (etenkin stringit ja pastiessit, mutta myös leningit), joskin niitä tehtiin myös itse, kuten tänäkin päivänä. Asut valmistetaan tarkkana käsityönä, sillä niiden tulee pysyä paikallaan ja kestää useat esityskerrat. Huntingtonia kiinnosti esiintyjien visuaalisuus ja se, kuinka vaatteiden ja meikin avulla luotiin kuolematon naisellisuus. Hänen luonnoksissaan on voimakkaasti läsnä camp, mutta samalla myös hienostunut seksuaalinen vetovoima niin naisten kuin miesten asuissa. Luonnokset jäivät hänen kuolemansa jälkeen burleskitähti Joan Torinon haltuun. Niiden kautta voi nähdä burleskin pukujen ja naisvartalon siluetin muutoksia, jotka seuraavat julkisen maun ja moraaliarvojen muutoksia.

Olen pohtinut myös rekvisiitan ja yksittäisten artefaktien merkitystä burleskissa sekä niiden taustaa. Viuhkat, puuhkat ja sulat ovat kiehtovia esiintymisen välineitä, joiden kautta voi pohtia esimerkiksi katseen merkitystä burleskissa: kuka katsoo ja määrittää katseen. Tässä nousee esiin esineiden samanaikainen funktio katseen korostajana ja peittäjänä sekä tämän myötä vallan ja itsemääräämisoikeuden symboleina. Myös sukat ja sukkanauhat kertovat oletukseni mukaan samanlaisesta erotisoinnin, viekoittelun ja riisumisen estetiikasta. Kenen katseelle burleskia on tehty ja tehdään nyt? Burleskiesiintyjistä ja yleisöstä valtaosa tänä päivänä on naisia (näin miellän olevan ainakin Suomessa, ja oletan näin olevan myös monissa muissa länsimaissa), joten nykyään burleskin voi ajatella korostavan voimauttavaa naiseutta. Klassisella kaudella yleisö koostui puolestaan enimmäkseen miehistä, minkä takia esitysten merkityksen voi olettaa olleen vahvemmin eroottisessa kiusoittelussa ja kiihottamisessa.

Entä mikä on riisumisen funktio burleskissa? Burleskin paluu -teoksen kirjoittajan Michelle Baldwinin mukaan nykyburleskin yhdeksi isoimmista kysymyksistä on noussut modernin strippauksen ja burleskityylisen stripteasen ero (2010, 73). Hän esittää, että burleskissa on kyse kuitenkin riisumisesta, mistä syystä raja strippauksen ja burleskin välillä saattaa olla häilyvä. Suurin osa esiintyjistä korostaa lajien eroja väheksymättä kumpaakaan, mutta osalla on vahvat mielipiteet siitä, mitä rajoja burleski saa tai ei saa ylittää. ”Burleskiesityksessä on kyse seksistä ja vartaloon liittyvistä kysymyksistä, mutta siinä ei keskitytä yleisön seksuaaliseen tyydytykseen”. (Baldwin 2010, 77.)

Selatessani internetistä kirjoituksia hakusanoilla ”riisuminen ja burleski” löysin useita lehtiartikkeleita, joissa esiteltiin lajia lukijoille. Muun muassa Ulla Vuorela oli haastatellut Tinker Belliä Ylen.fi:n Terveys-osiossa vuonna 2009, Elina Kujala Anna.fi:n Lifestyle-osioon LouLou D’viliä ja Saara Pakarinen MeNaiset.fi Ajankohtaista-osioon D’vilin lisäksi myös Olivia Rougea. Marjo Järvikylä oli 2011 haastatellut Mallas Athenea Suur-Jyväskylä-lehteen, lisäksi samana vuonna Ilta-Sanomien MyStyle-osiossa oli juttu burleskin pukeutumisesta. Artikkeleissa painotettiin lajin eroa stripteaseen, vaikka burleskissa onkin tavallista riisua. Esiin nousi myös se, kuinka tarkoitus on tuoda estetiikkaa ja viihteellisyyttä lavalle, tosin koristettuna tasseleilla ja stringeillä. ”Burleski on siveämpää kuin strippaus. Burleskitaiteilija ei riisu kaikkia vaatteitaan ja nousee lavalle naiseutensa juhlimisen ilosta” (Pakarinen 2009). Jutuissa toistuivat maininnat burleskiin kuuluvista korseteista, alusvaatteista, rintoihin liimattavista tasseleista ja punaisista huulista.

Katri Koskinen on haastatellut MTV:n lifestyle-osioon Bettie Blackheartia vuonna 2016. Blackheart kertoi burleskin perinteisesti ylistävän naisellisuutta, vaikka esitykset voivat olla myös ”huumoripitoisia, satiireja tai sukupuolinormeilla leikitteleviä shownumeroita”. Blackheartin mukaan luovaan burleskitanssiin liittyy myös luova striptease. Hän tähdentää, että burleski ja striptease ovat ”tavallaan sama asia, mutta itse riisuminen tehdään eri tavalla. Burleskissa voidaan paljastaa esimerkiksi vain nilkka, eikä Suomessa burleskissa ole koskaan täyttä alastomuutta.” (Koskinen, 3.3.2016.) Katsojan kokemus voi olla kuitenkin erilainen kuin esiintyjällä. Anniina Karhu kirjoitti Turun Sanomien mielipidekirjoituksessaan, kuinka ”toiset kokevat burleskin emansipoivana, mutta katsojan ei silti tarvitse olla huumorintajuton, vaikka kokisi tällaisen viihteen vaivaannuttavana. [–] Katsojan osana on tirkistellä näyttämöllä ruumiinsa ekshibitionistisesti paljastavia ihmisiä. Kaikki katsojat eivät välttämättä koe tätä heille varattua paikkaa miellyttävänä tai vapauttavana”. (Karhu 25.11.2010.)

Burleskin vaatetus ja riisuminen ovat muuttuneet ajan myötä, mutta se ei välttämättä aina ole seurannut yleisiä trendejä. Alkujaan burleski oli itseasiassa vähäpukeisempaa kuin tänä päivänä: jotkut esiintyjät paljastivat rintansa ja joskus enemmänkin. Pastiessit ja stringit tulivat mukaan burleskiin kunnolla vasta 1930-luvulla, kun New Yorkin pormestari LaGuardia aloitti burleskinhävittämiskampanjansa. Lait tiukentuivat joka puolella Yhdysvaltoja, mutta osa esiintyjistä silti vilautteli stringiensä sivustoista hieman ekstraa. (Burlesque Hall of Fame, 13.5.2013)

Riisuminen on tänäkin päivänä oleellinen osa burleskia, ja ainakin itse näkemäni esitykset ovat sisältäneet sitä. Riisumisen funktio vaihtelee tekijästä ja kokijasta riippuen, mutta luulen riisumisen funktiona olevan paitsi jonkinlaisen normeista vapautumisen, myös burleskiperinteen ja lajin ortodoksisuuden kunnioituksen ja sen ylläpitämisen. Esityksissä on nähtävissä tänäkin päivänä vähintään pastiessit/tasselit ja stringit, kuten myös klassisen kauden burleskissa. Baldwin huomauttaa teoksessaan klassisen burleskin olleen kesyä verrattuna tämän päivän strippaukseen, sillä klassisella kaudella esityksiä leimasivat niin esiintyjien omat, mutta myös klubien ja aikakauden normien asettamat rajat. Klassisessa ja nykyburleskissa on Baldwinin mukaan kuitenkin yhtäläisyyksiä, kuten se, että tanssijoista toiset paljastavat enemmän kuin toiset. (2010, 77–78.)

Muuttuuko burleskin visuaalinen ilme ja tyyli ajan mukana?

Vaikka nykyburleskitanssijat tulevat erilaisista taustoista, suuri osa burleskin viehätyksestä on menneiden aikakausien glamourissa. Tämä kiinnostus näkyy kaikissa asiaan vihkiytyneissä ja heijastuu heidän loisteliaista asuistaan ja meikeistään. (Baldwin 2010, 59.) Nykyburleski korostaa, kuinka jokainen voi olla ja näyttää miltä haluaa. Silti olen itse huomannut visuaalisuuden nojaavan vahvasti pin up- ja glamourkuvastoon. Luulen tämän olevan paitsi median tuottamaa, osin myös esiintyjien itsensä vahvistamaa ja toisintamaa. Klassiselle burleskille halutaan tehdä kunniaa ja alaa tunnetuksi laajemmalle yleisölle. Siksi on ymmärrettävää, että vanhan ajan kuvasto on niin voimakkaasti esillä tämän päivän burleskissa, ja että vanhoista esityksistä tehdään uusia versioita.

Burleski muuttuu ajan mukana. Siinä missä klassisella kaudella valtaosa esiintyjistä oli naisia, on nykyburleskissa mukana paljon myös miehiä, jotka tekevät ”boyleskiä” – tai kuten suomalainen Frank Doggenstein mainitsee, ”manleskia”. Sukupuolen esittäminen ja kyseenalaistaminen on itselleni burleskin mielenkiintoisimpia puolia. Perinteiset roolit rikkoutuvat ja sekoittuvat. Samalla tavalla kuin monet naisesiintyjät kyseenalaistavat naiseuden roolia esityksissään, myös boy- ja manleskiesiintyjät ottavat esityksissään kantaa siihen, minkälaisena miehen rooli näyttäytyy kulttuurissamme.

Burleskiin yhdistetään myös dragia molemmin puolin. Suomen tunnetuimpia dragleskiartisteja on Lola Vanilla, joka opettaa myös dragleskikollektiivissa Drag me to HEL. Drag ei myöskään ole tämän päivän ilmiö; jo klassisen kauden burleskin aikaan oli dragartisteja, jotka ilmaisivat uudenlaista seksuaalista vapautta. He toivat lavalle seksuaalisen huumorin yhdistettynä poliittiseen ja sosiaaliseen satiiriin. Weimarin yökerhoissa 1930-luvulla dragista tuli dekadenssin ja kaupungin turmiollisen glamourin symboli – ”groteski” meikki ja nokkelasti suunnitellut asut auttoivat peittämään esiintyjän sukupuolen. Burleskipuvustaja Rex Huntington teki pukuja myös drag-artisteille. Sekä burleskitähdet että drag-esiintyjät olivat yhteiskunnan rajamailla, mikä loi Rexille tuottoisan bisneksen – molemmat tuottavat liioiteltua representaatiota naiseudesta ja seksuaalisuudesta. (Goldwyn 2011, 49–50.)

Kysymys burleskimuodista ei ole siis yksiselitteinen, eikä kysymykseen burleskimuodin ”olemuksesta” ole myöskään selvää vastausta.

Lähteet

Painetut:

Baldwin,Michelle (2010). Burleskin paluu. Keuruu: Otava.

Goldwyn, Liz (2006). Pretty Things. The Lasti Generation of American Burlesque Queens. New York: IT Books.

Pennanen, Jukka (2008). Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri. Helsinki: Multikustannus.

Rothe, Len (1997). The Queens of Burlesque. Vintage Photography from the 1940s and 1950s. Pennsylvania: Schiffer Publishing Ltd.

Painamattomat:

Burleskinstituutti. Opettajat. URL: http://www.burleskinstituutti.fi/opettajat/ Luettu 27.3.2018.

Burlesque Hall of Fame (13.5.2013). From Bloomers to G-Strings: A History of Burlesque Underwear. URL: http://www.burlesquehall.com/from-bloomers-to-g-strings-a-history-of-burlesque-underwear/ Luettu 1.4.2018.

Ilta-Sanomat.fi (21.1.2011). Ihana burleskimuoti! Ilta-Sanomat / MyStyle. URL: https://www.is.fi/mystyle/art-2000000371765.html Luettu 8.5.2018

Järvikylä, Marjo (29.1.2011). Kiusoittelevaa viihdettä. Burleskissa paljas pinta ei ole itsetarkoitus. Suur-Jyväskylän lehti. URL: https://www.surkkari.fi/pdf/2011/05_Lauantai_29.01/sjl29p22.pdf Luettu 8.5.2018.

Karhu, Anniina (25.11.2010). Vapauttava vai vaivaannuttava burleski? Turun Sanomat. URL: http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/176747/Vapauttava+vai+vaivaannuttava+burleski Luettu 30.3.2018.

Koskinen, Katri (3.3.2016). Burleskifestivaaleille saa pukeutua miten tahtoo – ”alasti ei kuitenkaan sovi tulla”. MTV.fi / Lifestyle. URL: https://www.mtv.fi/lifestyle/tyyli/artikkeli/burleskifestivaaleille-saa-pukeutua-miten-tahtoo-alasti-ei-kuitenkaan-sovi-tulla/5764880#gs.GOgT6kU Luettu 30.3.2018.

Kujala, Elina (22.5.2009). Burleski ylistä naiseutta. Anna.fi / lifestyle. URL: https://anna.fi/lifestyle/muoti/burleski-ylistaa-naiseutta Luettu 8.5.2018.

Pakarinen, Saara (22.4.2009, päivitetty 23.4.2009). Burleskissa leikitään kuningatarta. MeNaiset.fi / ajankohtaista. URL: https://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/burleskissa_leikitaan_kuningatarta Luettu 8.5.2018.

Poppy Pelagia / Something Stupid @ Teerenpeli Tenderfeet 20.8.2016. Filmed by Elina Karhu. URL: https://vimeo.com/205172136 Katsottu 4.5.2018.

Vuorela, Ulla (14.8.2009, päivitetty 13.1.2010). Burleskilla itseilmaisun kliimaksiin. Yle.fi / terveys. URL: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/08/14/burleskilla-itseilmaisun-kliimaksiin Luettu 8.5.2018.

The Greatest Showman (2017)

Kävin katsomassa The Greatest Showman -elokuvan, joka kertoo P.T.Barnumin perustaman sirkuksen tarinaa ja samalla modernin viihdemaailman synnystä. IMBD:n sivulla elokuvan synopsista kuvataan sanoin: ”Celebrates the birth of show business, and tells of a visionary who rose from nothing to create a spectacle that became a worldwide sensation”. Elokuva oli toki viihdyttävä ja visuaalisuus oli silmiä hivelevää, mutta elokuvaa leimasi erittäin romantisoitu kuvaus Barnumista ja hänen sirkuksestaan. Elokuvan Barnum on korkean moraalin omaava idealisti, eikä suinkaan kyseenalaisin metodein ja arvoin toimiva huijari. Itselleni todentuntuisin hetki oli jolloin Barnum eväsi shownsa friikeiltä pääsyn oopperalaulaja Jenny Lindin esiintymisen jälkeiseen cocktailtilaisuuteen, jossa New Yorkin ylimystö juhli Barnumia ”vakavasti otettavana” promoottorina. Aikakauden segregaatio ulottui myös Barnumiin ja siihen, kuinka hän tullakseen hyväksytyksi eliitin silmissä, sanoutuu irti omistamistaan ”outouksista”. Toki tätä vesitti myöhempi kohtaus, jossa Barnum palaa katuen friikkiensä luokse.

Selailin elokuvasta kirjoitettuja arvosteluja ja sen innostamia artikkeleita. Jokaisessa tunnuttiin päätyvän samoihin johtopäätöksiin, että todellinen tarina Barnumista on paljon synkempi ja arveluttavampi kuin elokuva antaa ymmärtää. Barnum kirjoitti 1865 teoksen Humbugs of the World, jossa esitti että hänen ryysyistä rikkauksiin tarinansa ei ole saavutettu ihmisten huijaamisella. Tiedetään kuitenkin Barnumin luoneen uransa kummallisuuksien esittelyllä ihmisille, jotka janosivat kokemuksia outoudesta, huolimatta siitä kuinka todenperäisiä tai eettisiä esitykset todella olivat. Artikkeleiden kirjoittajista Harriet A. Washington kritisoi myös muun muassa sitä, kuinka elokuva jättää kokonaan huomiotta sen seikan, että Barnumin omaisuus pohjautui pitkälti aikakauden afroamerikkalaisten kaltoinkohteluun, hyväksikäyttöön ja riistoon.

Elokuvasta oli pyyhitty pois muutama Barnumin uran keskeinen esiintyjä. Näistä ehkä tärkein oli Joice Heth, jonka kautta Barnum sai ensikosketuksensa suosioon. Joice Heth oli iäkäs, sairaalloinen, lähes sokea musta nainen, jota Barnum esitteli ”George Washingtonin entisenä 160-vuotiaana lapsenhoitajana”. Lähteiden mukaan Barnum väitti afroamerikkalaisten kukoistavan kuumissa ilmastoissa jotka muistuttavat Afrikkaa, mikä selittäisi Hethin korkean iän. Barnum myös juotti alkoholismiin taipuvaisen naisen humalaan ja veti tältä hampaat suusta korostaakseen hänen ”korkeaa” ikää. Heth pysyi hengissä noin vuoden ajan, mutta tarpeeksi kauan tuottaakseen Barnumille investointinsa moninkertaisena takaisin. Myös Hethin kuolema oli tuottoisa Barnumille. Hän veloitti 50 senttiä yleisöltä osallistumisesta naisen julkiseen ruumiinavaukseen, jossa paljastui naisen olevan ”vain” puolet väitetystä iästä. Tuotoilla Hethistä Barnum perusti Barnum´s American Museumin, josta tuli hänen imperiuminsa peruskivi.

Vuonna 1841 New Yorkissa Barnumista tuli American Museumin omistaja. Päivittäin kävi yli 4000 vierailija katsomassa yli 850.000:tta kuriositeettia 25 sentin maksua vastaan. Todelliset ja tekaistut kuriositeetit sekoittuivat tilassa, jossa oli paitsi museoon tuotuja eksoottisia eläviä eläimiä, myös tehtyjä kuten Feejeen merenneito, jossa oli ommeltu apinan pää kiinni kalanpyrstöön. Museoon koottiin myös ”eläviä kuriositeetteja”, joista yksi suosituimpia oli ”WHAT IS IT”, jota Barnum mainosti ”olennoksi, joka on löydetty Afrikan villistä luonnosta, oletuksena afrikkalaisen alkuasukkaan ja orankin risteymä, eräänlainen ihmisapina”. Todellisuudessa ”WHAT IS IT” oli afroamerikkalainen mies Willian Henry Johnson, joka sairasti mikrokefaliaa. ”WHAT IS IT” esityksessä Johnsonia pidettiin häkissä ja hänen kuului kirkua ja kalisuttaa kaltereita turkispuvussa. Muuna aikana Johnsonia esiteltiin nimellä Zip the Pinhead. Muita elokuvasta häivytettyjä esiintyjiä Hethin ja Johnsonin lisäksi olivat Millie-Christine, yhteenkasvaneet kaksoset sekä Eko & Iko, ”villi-ihmiset”, jotka kaikki oli kaapattu lapsena vanhemmiltaan mukaan showbisnekseen heidän ”friikkishow-arvon” takia, ja jotka Barnum myöhemmin hankki itselleen. Barnum osti sirkukseensa myös ”maailman isoimman” elefantin, Jumbon Lontoon eläintarhasta (vastoin kuningatar Viktorian toivetta), joka ilmeisesti loi samalla jonkinasteisen maailmanlaajuisen skandaalin. Elefantti kärsi niveltulehduksesta ja sillä oli mädät hampaat, koska sille syötettiin liian paljon pullaa.

Barnum asetti näytteille myös ruumiillisia poikkeavuuksia omaavia ihmisiä ja kehitti ainakin osalle näistä ”tarinoita” ja tehokeinoja. Heitä olivat muun muassa Jo-Jo, ”koirakasvoinen poika”, jonka tuli esityksissä haukkua kuin koira, Isaac W. Sprague, joka kärsi lihasten surkastumisesta, esiteltiin ”elävänä luurankona” (hän oli n. 168 cm pitkä ja painoi n.20 kg) ja Lionel ”leijonakasvo”, joutui liimaamaan kasvoihinsa lisää karvoja. Lääketieteelliset esittelyt olivat enemmän kuin viihdettä, ne omasivat suuren dramaattisen tehokeinon. Elokuvassakin vilahtavat Chang & Eng, tunnetut siamilaiset kaksoset, jotka olivat akrobaattisia lahjakkuuksia, loistavia shakin pelaajia ja uskomattoman voimakkaita. Elokuvan partainen nainen lienee saaneen inspiraation Annie Jonesista, joka oli karvainen nainen, jolla letit ylettivät vyötäisille ja kihara parta rintalastaan.

Tunnetuin Barnumin esiintyjistä lienee Charles Sherwood Stratton, esiintyjänimeltään Tom Thumb. Hän oli lyhytkasvuinen ja vain 25 tuuman (n.64 cm) mittainen. Barnum puki hänet armeijan univormuun ja esitteli hänet yleisölle ”maailman pienimpänä kenraalina”. Elokuvassa Tom Thumb kuvataan 22-vuotiaaana nuorukaisena, mutta todellisuudessa hän oli 5-vuotias poika. Tom Thumb joi alkoholia osana esityksiään ja oli noin 7-vuotias kun hän alkoi polttaa sikareita.

Emryn yliopiston englanninkielen professori Benjamin Reiss (kirjoittanut mm. teoksen The Showman and The Slave, jossa käsittelee Barnumin suhdetta esimerkiksi Joice Hethiin) esittää, että Barnumin ura antaa tänä päivänä osviittaa siitä, millaista humpuukia olemme valmiit uskomaan. Jos katsoo Barnumin uraa objektiivisesti, on kiistämätön tosiasia, että hän kauppasi rasismia massoille. Barnumilla oli keinoja tehdä toiseuttamisesta hauskanoloista ja hänen esitystensä yleisö koki rasistisesti alennetut henkilöt intiimissä tilassa, hauskasti, yllättävästi ja uudella tavalla. Tämä on yhtälailla osa Barnumin perintöä, kuten ovat hyvät vitsit, sirkusesitykset ja hänen oma roolinsa lempeänä ja vitsikkäänä ”Amerikan setänä”.

Käsittelin friikkisirkuksia aiemmassa kirjoituksessani, jonka voi lukea täältä: Friikkishowt ja oudon kiehtovuus.

Lähteet:

Fryer, Jane (29.12.2017). Why does the new Greatest Showman film about P.T.Barnum who built a fortune on freaks and fraud gloss over his outrageous cruelty and racism? DailyMail.com. URL: http://www.dailymail.co.uk/news/article-5221851/Showman-P-T-Barnums-outrageous-cruelty-racism.html Luettu 2.2.2018.

IMDB: The Greatest Showman. URL:http://www.imdb.com/title/tt1485796/?ref_=nv_sr_1 Luettu 29.1.2018.

Lättilä, Maria (17.1.2018). The Greatest Showman. URL: https://www.episodi.fi/elokuvat/the-greatest-showman/ Luettu 29.1.2018

Mansky, Jackie (22.12.2017). P.T.Barnum isn´t the hero ”The Greatest Showman” wants you to think. Smithsonian.com. URL: https://www.smithsonianmag.com/history/true-story-pt-barnum-greatest-humbug-them-all-180967634/ Luettu 29.1.2018

Washington, Harriet A. (22.12.2017). Hugh Jackman´s role as P.T.Barnum helps erase the showman´s violent racism. NBCnews.com / think. URL: https://www.nbcnews.com/think Luettu 1.2.2018.

Burleski ja visuaalinen estetiikka I : Tutkimuksen lähtökohdat

Olen tovin miettinyt omia intressejäni tehdä tutkimusta (suomalaisen) burleskin parissa. Tutustuin burleskiin kandidaatin tutkielmani yhteydessä, josta kerroin enemmän tekstissäni Kandidaatin tutkielma nykyburleskista (linkki tekstiin). Tuolloin sain ensikosketukseni ilmiöön nimeltä burleski, ja se jäi pyörimään mieleeni. Myös pro graduni lähestyi burleskin maailmaa, tosin eri lähtökohdasta. Gradussani burleskin tarkastelu rajautui käsittelemään suomalaisen revyyteatteri Punaisen Myllyn (1946–1967) maailmaa, jota jossain määrin voi ajatella oman aikansa burleskina. Gradun lähtökohtana oli suomalaisen revyyteatteri Punaisen Myllyn revyyesitysten etnisyyden ja naiseuden representaatiot. Pohdin muun muassa katseen merkitystä (nais)vartalon eksotisoinnin ja erotisoinnin välineenä ja kuinka näitä puolestaan vahvistettiin visuaalisten elementtien (puvustus, lavastus, rekvisiitta) avulla.
Burleski on opintojeni jälkeen jäänyt pyörimään mieleeni. Halusin jatkaa jollain tavalla aiheen tutkimista, mutta en kyennyt määrittämään näkökulmaa. Ajatus jäi hautumaan muutamaksi vuodeksi. Törmäsin sattumalta viime keväänä muodin tutkimukseen ja asiaa pohdittuani, koin muodin tutkimuksen olevan väylä burleskiaiheiseen tutkimukseen. Olen nyt muutaman ajan pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, onko olemassa (enemmän tai vähemmän universaalia) ilmiötä nimeltä burleskimuoti ja miten sitä voi määritellä?

Käsillä on (tietääkseni) ensimmäinen tapaustutkimus (suomalaisesta) burleskimuodista. En ole toistaiseksi törmännyt tästä aiheesta tehtyihin tutkimuksiin. Myöskään maailmalla ei aihetta ole tutkittu omana ilmiönään, vaan lähinnä viitaten muotialasta puhuttaessa. Burleskista ilmiönä on muutamia populaareja tietoteoksia, joihin voi tutkijana tukeutua selvittäessä ilmiön taustoja. Burleskista on tehty lisäksi muutamia opinnäytetöitä erityisesti pro gradutasolla, mukaan lukien oma graduni, Toiseuden lumo (linkki graduun).

Koska aihe on tutkimuksellisesti uusi, olen asian kanssa samaan aikaan innoissani ollessani ”eturintamassa”, mutta koska uusi tieto rakentuu aina vanhan tiedon pohjalle, kaipaan myös aiempien tutkimusten tuomaa taustatukea. Alustava lähtökohtani on fenomenologinen, ilmiötä itseään tutkiva sen omassa kontekstissa, oman yhteisönsä näkökulmien kautta rakentuen. Tutkimuskokonaisuuteni ensimmäisessä vaiheessa kokoan aineistoa sähköpostihaastattelujen kautta. Sähköpostihaastattelu on burleskimuotiin ja burleskin visuaalisuuteen liittyvä puolistrukturoitu teemahaastattelu, jossa on tarkoitus kerätä burleskitaiteilijan omia ajatuksia burleskin visuaalisuudesta, ilmaisutavasta ja burleskimuodista.

Käytän tutkimukseeni liittyvien tekstien otsikoissa tämänkin kirjoituksen otsikkoa: Burleski ja visuaalinen estetiikka, ja numeroin tekstit juoksevin numeroin.

Kandidaatin tutkielma nykyburleskista

Kirjoitin Jyväskylän yliopistoon lukuvuonna 2009-2010 kandidaatin tutkielman nykyburleskista otsikolla Burleskin uusi tuleminen – Ilmiön tarkastelua karnevalismin ja tanssiteatterin valossa. Tutkielmassa tein katsauksen siihen, minkälaista nykyburleski on Suomessa, minkälaiset asiat sen syntyyn ovat vaikuttaneet, mikä on sen suhde tanssiteatteriin ja karnevaaliperinteeseen, sekä lopuksi vielä näkemäni burleskiesityksen pohjalta mietin, minkälaisena se näyttäytyi kulttuurintutkijalle. Aloittaessani kandidaatin tutkielman, etsin aihetta jota ei olisi vielä oltu käsitelty loppuun saakka. Tästä mieleeni juolahti (silloin) vasta hetken aikaa julkisuudessa ollut taidemuoto, burleski. Nykyburleski oli löytänyt tiensä suomalaiseen viihdekenttään muutama vuosi aikaisemmin, vuonna 2007, jolloin perustettiin Helsinki Burlesque -yhdistys tuomaan kansainvälistä burleskia Suomeen ja samalla luomaan tietä suomalaiselle nykyburleskille. Yhdistystä pyörittää suomalainen burleskipariskunta Bettie Blackheart ja Frank Doggenstein.

Tutkimuksessani selvitin sitä minkälaisena voi nähdä burleskin ja (musiikki)teatterin välisen suhteen, ja minkälaisena burleski näyttäytyy karnevalismin kautta tarkasteltuna. Karnevalismin valitsin työhön kiintopisteeksi siitä syystä, että burleskissa on kyse huumorista ja ”yhteiskunnan kahleista” irtautumisesta. Samasta asiasta oli osin kyse myös keskiajan karnevaaleissa, jolloin yhteiskunta yhden päivän ajaksi käännettiin päälaelleen. Myös teatterin eri muodot ovat burleskin alusta saakka kulkeneet tiiviisti sen mukana, ja erityisesti musiikki- ja tanssiteatteri vaikuttivat olevat lähellä olevia teatterinmuotoja.

Aineistoni koostui burleskitaiteilija LouLou D’vilin haastattelusta sekä ekskursiosta Jyväskylän London pubissa järjestettyyn Burlesque Night -iltaan. Ekskursio burleski-iltaan, samoin kuin haastattelu, syvensi konkreettisella tasolla tietämystäni burleskista. Burleskitaiteilijan haastattelun kautta moni asia, jonka burleskista tutkimusta tehdessäni opin, sai syvemmän merkityksen. Samalla tavalla ekskursion kautta burleski sai jälleen uuden vivahteen. Ekskursio antoi myös näkökulman esiintyjien illan panostukseen sekä antoi oivan mahdollisuuden tarkastella yleisöä ja sen vuorovaikutusta esiintyjien kanssa. 12.2.2010 Jyväskylän London pubiin burleski-ekskursiota tehdessäni huomasin kuinka hedelmällinen tutkimusmetodi burleskin tarkasteluun on fenomenologia, jossa pyritään ymmärtämään maailmaa havaintojen ja kokemusten kautta. Ekskursiossa burleskin esitysten tarkastelu oli omalta osaltani paitsi tutkijan kautta, myös ulkopuolisen silmin nähtyä.

Haastatteluteemoja olivat muun muassa burleskin luonne, haastateltavan oma historia ja lähtökohdat burleskin parissa, esitystilanteet, burleskin performatiivisuus, esiintyjän oma toiseus, burleski työn kautta tarkasteltuna, sekä yhteiskunnallisuus burleskissa. Ekskursio burleski-iltaan puolestaan syvensi konkreettisella tasolla tietämystäni burleskista, tarjoten mahdollisuuden tarkastella yleisöä ja sen vuorovaikutusta esiintyjien kanssa. Kirjalliset päälähteeni olivat Michelle Baldwinin teos Burleskin paluu (2010) ja Jukka Pennasen teos Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri (2008).

Olen tiivistänyt tätä tekstiä alkuperäisestä ja jättänyt tietoisesti pois haastattelulainaukset ja kuvatiedostot.

Burleski

Tutkielmassani keskeisinä termeinä ovat teatteri, burleski ja karnevalismi. Burleski perustuu 1800–1900-luvun vaihteen vaudevilleteattereihin sekä kabaree-esityksiin. Epäselvää on se, onko burleski lähtöisin Amerikasta vai Euroopasta, mutta melko samanaikaisesti se vaikuttaa syntyneen molemmissa maanosissa. Amerikassa burleskin alku on 1900-luvun vaudevilleteattereissa, jonne yleisö houkuteltiin mainostamalla vaatteiden riisumista. Burleskin kulta-aika oli Amerikassa 1920- ja 1930-luvuilla. Amerikan kulta-aika sai runsaasti vaikutteita brittiläisestä burleskista, jonka pioneeri Lydia Thompson yhdessä British Blondes -ryhmänsä kanssa valloitti amerikkalaiset lavat satiirilla, kaksimielisillä esityksillä ja aikakauteen nähden paljastavilla asuillaan. (Baldwin 2010, 25.) Kun burleski alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla, se siirtyi ylä- ja keskiluokan piireistä työväenluokan pieniin teattereihin. (Baldwin 2010, 26-27.)

Euroopassa burleskin katsotaan olevan lähtöisin joko Lontoosta tai Pariisista, tai molemmista. Pariisissa 1800-luvun puolivälissä can can -tanssijat niittivät mainetta ja kiinnittivät yleisön huomion heiluttelemalla hameidensa helmoja niin että paljaat reidet ja pakarat vilkkuivat. 1800-luvun lopulla avasi taiteilija Rodolphe Salis kabareekahvilan, jossa yleisölle tarjottiin tanssia, laulua, viiniä ja absinttia samalla, kun laulajat pilkkasivat yleisön porvarillisia arvoja ja toivat esiin köyhälistön todellisuutta. Samanaikaisesti Lontoossa music hall -teattereissa nautittiin alkoholin lisäksi koomisista musiikkiesityksistä, sirkustempuista ja alatyylisestä huumorista ajan viktoriaanisen maailman vastapainoksi. (Baldwin 2010,11–12.)

Suomessa ensimmäiset varsinaiset burleskiesitykset tunnetaan 1900-luvun puolivälistä saakka revyyteatteri Punaisen Myllyn esityksistä, vaikka täälläkin esitysten juurten voidaan ajatella kulkeutuvan 1800-luvun lopun varietee-esityksiin. Punainen Mylly (alkujaan Iloinen Teatteri) oli aikakautensa suosituin suomalainen teatteri. Tämä kansainvälisen tason revyyteatteri, sai vierailevia tähtiä ympäri maailmaa, mikä toi esityksiin lisähohtoa. Kuitenkin 1960-luvun lopulla kabaree- ja revyyteatterin aika oli loppunut ja esiriput sulkeutuivat lopullisesti (Baldwin, 12; Pennanen 2008, 6, 32–33, 202, 235.)

Nykyaikainen burleski on Suomessa edellä kerrotusta historiastaan huolimatta silti nuori taidemuoto. Suomalaisen burleskitaiteen edelläkävijät ilmestyivät kuvaan vasta vuonna 2008 (Baldwin 2010, 12). Esimerkiksi oma haastateltavani LouLou D’vil oli haastattelua tehtäessä (2009) tehnyt sooloesityksiä reilun vuoden ajan ja The Tease Queens -nimisen ryhmän kanssa puolisen vuotta (LouLou D’vil, 2009). Nyttemmin LouLou on niittänyt mainetta burleskimaailmassa voittaen esimerkiksi 2013 Miss Exotic World kilpailun, joka on burleskimaailman arvostetuin kilpailu. Vuonna 2011 hänet valittiin parhaaksi tulokkaaksi samassa kilpailussa. (Aamulehti 5.6.2013, Turun Sanomat 26.6.2013.)

Nykyaikainen burleski (neo-burleski) on hyvin laajaa, Balwinin kirjassa nykyburleski tiivistetään osuvalla tavalla yhteen lauseeseen: ”Neo-burleski kääntää marginaalin keskiöön” (2010, 15). Vaikka ensimmäiset burleskitapahtumat tulivat Suomeen vasta muutama vuosi takaperin, LouLou kertoi haastattelussa burleskin olevan Suomessa silti jo suuri ja kansainvälinen ilmiö. Ja haastattelun jälkeen burleski ilmiönä on alkanut yleistyä yhä enemmän. Viime keväänä juhlittiin Helsinki Burlesque Festivaalia (toistaiseksi) viimeisen kerran 10-vuotis juhlavuotenaan. Tämän lisäksi eri paikkakunnilla järjestetään muun muassa erilaisia burleskitapahtumia, työpajoja ja burleskitanssitunteja.

Tutkimusta tehdessäni suomalaisen nykyburleskin kansainvälisyys yllätti itseni. Alkuperäinen olettamukseni ennen haastattelua oli, että suomalainen burleski vetoaa lähinnä vain kotikatsomoissa ja että ulkomaalaisia esiintyjiä olisi jostain syystä vaikea saada esiintymään Suomeen. Tämä ei pitänyt paikkaansa, vaan esiintyjien liikkuvuus puolin ja toisin on tavallista. Se seikka, että burleski on saanut suuren jalansijan Suomessa, antoi burleskille entistä kiehtovamman tunnun. Onko burleski universaalia, vai löytyykö eri maista omat versionsa? Vaikka burleski onkin kansainvälinen ja hyvin suvaitsevainen taiteenmuoto, voi siinä silti huomata melko suuria taiteellisia eroavaisuuksia. Vaikka burleskin maailmassa selkeästikin on hyvin kirjava joukko esiintyjiä, tietynlaiset ”sovinnaisuuden” rajat voi silti lukea rivien välistä. Kaikkea ei selvästikään ole tarkoitus tuoda lavalle saakka.

Karnevalismin ja burleskin suhde

Kabareen, revyy- ja vaudevilleteatterin, sekä music hall -perinteen lisäksi burleskin juuret voi nähdä italialaisessa 1500-luvun improvisaatioteatterissa, commedia dell’artessa sekä karnevaaliperinteessä. Karnevaaliperinteessä käännettiin kirjaimellisesti kaikki yhteiskunnan normit ja tavat päälaelleen, oli kyseessä sitten yhteiskuntaluokka, ammatti tai vaikka sukupuoli ja seksuaalisuus. (Baldwin 2010, 12.)

Burleskin karnevalistisuutta voi tarkastella usealta kannalta. Esitysten humoristisuus ja leikkisyys ovat ehkä selkeimmät viittaukset burleskin karnevalistiseen luonteeseen. Toisaalta myös lukuisat erilaiset esiintyjät eri ruumiinko’oissaan ja -muodoissaan sekä erilaiset tavat esittää sukupuolia näyttävät omalta osaltaan burleskin karnevalistisuutta. Baldwin kirjoittaa, kuinka kulta-ajan burleskiesitykset lähtivät kesäisin tien päälle tivoliseurueiden kanssa showtyttöinä. Periamerikkalaisina taiteenlajeina sirkuksen ja burleskin spektaakkelimaisuus ja eksoottisuus sopivat yhteen edelleen. Amerikassa esityksissä yhdistellään burleskiin esimerkiksi akrobatiaa, trapetsitaidetta ja freak show -temppuja. (Baldwin 2010, 115-121.)

Mihail Bahtin kirjoittaa keskiaikaisista karnevaaleista ja siitä, kuinka ne toimivat yhteisössä eräänlaisena apukeinona selviytyä elämästä. Karnevaalit antoivat ihmisille keinon ”kapinoida”, mikä toisaalta esti nousemisen valtaa vastaan normaalissa arjessa. Karnevaalit olivat universaaleja niiden koskettaessa koko yhteisöä, sekä toisaalta myös niiden nauraessa kaikelle yhteisön arvomaailmassa. Tämä seikka teki niistä samanaikaisesti myös ambivalentteja – karnevaalien iloitessa ja riemuitessa ne samaan aikaan myös ivasivat ja pilkkasivat. (Bahtin 1995, 13.) Bahtinin teorian karnevaaleista voi yhdistää kuvaamaan myös burleskin maailmaa esiintyjiensä, yleisönsä ja esiintymistilanteidensa kautta. Nauruun perustuvat rituaaliset näytelmämuodot – – loivat kaiken virallisen tuolle puolen toisen maailman ja toisen elämän – – havainnollisen, konkreettisesti aistimellisen luonteensa ja voimakkaana ilmenevän leikkielementtinsä vuoksi ne ovat lähellä teatterinäytöstä. – – Kulttuurin karnevalistinen perusydin sijoittuu taiteen ja elämän rajoille. Se on elämä itse, erityisessä leikkimuodossa. – – Karnevaalia ei katsella, siinä eletään ja sitä elävät kaikki, sillä se on idealtaan yleiskansallinen. (Bahtin 1995, 7-10.)

Karnevaaleilla tilapäisesti kumottiin sovinnaisuuden säännöt ja luotiin uusi maailma. Burleskin riemullisuus, näyttävyys, esiintyjien showmaiset eleet ja esitysten olemus kertovat karnevalistisesta ilottelusta. Kuten esimerkiksi Commedia dell’artessa, burleskissa on käsitykseni mukaan tarkoitus tarjota yleisölle erilainen versio todellisuudesta.

Tanssiteatteri burleskissa

Teatraalisuus kuuluu olennaisena osana burleskiin. Tanssi on itseilmaisua ja vanha taidemuoto, mutta tanssilla on aina myös yleisönsä, sillä ihmisen liikkeet myös kommunikoivat: kertovat, viihdyttävät ja viettelevät (Sarje 1995, 33). Burleskitähtien esitykset kertovat usein jotain tarinaa – esitysten jokainen yksityiskohta suunnitellaan pitäen silmällä tuota kerrottavaa tarinaa. Burleskiesitysten teatraalisuus on mielenkiintoinen asia. Vaikka esitykset ovat tarkkaan suunniteltuja, ja vaikka ne ovat tarkoituksen mukaisesti tehty sellaisiksi kuin ovat, voi esiintyjällä olla samanaikaisesti varsin puhdas ja riisuttu yhteys omaan itseensä, jonka hän välittää samalla myös katsojille. Toisaalta taas esiintyjä voi lavalla ollessaan antaa kuvan esimerkiksi maailman viettelevimmästä burleskitähdestä, joka saa koko yleisön huokailemaan ihastuksesta esitystä katsoessaan, ja samalla on siviilissä kuin kuka tahansa Maija tai Matti Meikäläinen. Tavallaan se on yksi asia, mikä tekee burleskista niin kiehtovaa – taiteellinen tulkinta antaa mahdollisuuksia vaikka mihin.

Burleskin kokemista, omalla kohdallani katsojan näkökulmasta, voisi kuvailla samoilla sanoilla, kuin mitä fenomenologi Edmund Husserl toteaa fenomenologisesta epookista: ”Havaitsemme sen mitä on ja kuvaamme sen siten kuin se meille ilmenee” (Parviainen 1999, 86). Itselleni varsinainen ”silmien aukeaminen” burleskille tapahtui vasta London pubin burleski-illassa, jossa omin silmin näin mistä burleskissa oikein onkaan kyse. Fenomenologisessa kuvauksessa pyritään asettamaan sivuun ennakkoluulot ja olettamukset, jotta voitaisiin palata näkemään ihminen, tilanne ja asia uusin, vastaanottavin silmin, sallimalla asioiden olla kuten ne ilmenevät, eri näkökulmista ja perspektiiveistä. Fenomenologia on metodi, johon liittyy muutos kokijan tavassa havainnoida ja ymmärtää maailmaa. (Parviainen 1999, 86.) Burleskia voi omasta mielestäni tarkastella näin ollen myös fenomenologian kautta. Fenomenologisesti burleskia tulisi tarkastella kontekstisidonnaisesti. Ympäristössä, jossa se selkeimmin tulee esiin omana itsenään: esiintymislavalla.

Koska fenomenologia karkeasti sanottuna tarkoittaa ilmiöiden kuvausta siten, kuinka me koemme ne (Parviainen 1999, 90), kehon ja kehollisuuden tarkastelu liittyy burleskin fenomenologiseen tarkasteluun. Kehoa voidaan tarkastella kehon ulkopuolelta – toisen kehon tarkastelu ja kehon sisäpuolelta – oman kehon tarkastelu (Parviainen 1999, 90). Burleskin ruumis on aistiva ja aistittu. Kandidaatintyössäni kehon tarkastelu jää ulkopuolisen silmin nähtäväksi, vaikkakin LouLoun haastattelu tuo aavistuksen näkökulmaa myös kehon sisäiseen tarkasteluun. Jatkotutkimuksessa voisi esimerkiksi tarkastella burleskia sen sisäpuolelta osallistumalla new comers nightiin, jossa aloittelevat burleskitähdet saavat valokeilan itseensä. Tämä antaisi aiheeseen varmasti uudenlaisen ja syvemmän lähestymistavan, joskin tutkijaposition määrittelystä tuli haastavaa.

Tanssiteatterista oli äärimmäisen vaikea löytää mitään valmista teosta. Lopulta löysin Pia Serkamon opinnäytetyön (2006) jossa hän pohtii teatterin ja tanssin yhdistelmiä esittävässä taiteessa. Opinnäytetyössään Serkamo oli päätynyt samaan huomioon, että tanssiteatterin historia on kirjallisesti jätetty vähälle huomiolle. Serkamo kirjoittaa tanssiteatterin historiasta: ”Tanssiteatterista on alettu puhua ensimmäisen kerran 1900-luvun alun Saksassa. Silloin alkunsa saanut tanssiteatteri oli sekoitus tanssin ja teatterin muotoja. Keinoinaan se käytti näkö-, kuulo-, tila- ja tuntoaistein havaittavia elementtejä aivan kuten teatteri ja tanssi siihen mennessäkin. Esitysten lähtökohtana olivat ihmisen ruumiin kokemukset, ei tanssin keinoin esitettävä kirjallinen kertomus.” (Serkamo 2006, 50.) Omat kokemukseni burleskista rajoittuvat melko suppealle alalle, mutta vähäisen kokemukseni perusteella voin sanoa, että burleskia voisi hyvinkin kuvailla samoin sanoin, kuin miten yllä kuvaillaan tanssiteatteria.

Ekskursio burleskin pariin

12.2.2010 oli Jyväskylän London pubissa Burlesque Night, jossa esiintyi suomalainen kolmen burleskiesiintyjän ryhmä The Tease Queens sekä heidän kanssaan vierailevana tähtenä esiintyvä amerikkalainen burleskitähtönen Kitten De Ville. Tarkkailijan silmin yleisö vaikutti olevan huomattavan varautunutta, vaikka loppuiltaa kohden alkoikin olla enemmän ”mukana” esityksissä kuin ensimmäisten tanssien aikana. Yleisö oli pääosin naisvoittoista, mikä oli tavallaan odotettavissakin, onhan burleskissa osittain kyse naisten vapautumisesta.

Irmeli Niemi esittelee artikkelissaan Kallioluolista kadunkulmaan. Esittäminen – osa ihmisenä olemista taide-esitysten vuorovaikutusta. Hän erottelee viidenlaisia esityksen vastaanottajia, joista luulisin, että jokainen oli edustettuna tuon illan aikana. Antautuva vastaanottaja eläytyy vastaanottoon usein esityksen juonellisten ja tunteisiin vetoavien elementtien kautta; ahmivalle vastaanottajalle jo pelkästään oma läsnäolo esitystilanteessa tuottaa tyydytyksen – tällainen on kiitollinen, vaikka usein pinnallisesti suhtautuva yleisö. Arvioiva vastaanottaja on monesti saanut vahvan tiedollisen pohjan esityksen seuraamiselle, ja on näin ollen vaatelias, mutta silti kiinnostunut; ahdistuneella vastaanottajalla on paljon ennakko-oletuksia ja samaistumis- ja vieraantumispaineita, jotka johtuvat usein korostuneesta moraalinäkökulmasta. Tämän johdosta hän uskaltaa vähän ja jännittää mukaan tempautumista. Lisäksi on avuton vastaanottaja, jolla on niukasti ennakko-odotuksia eikä juuri edeltävää tietoa tai kokemusta, eikä hän tästä syystä välttämättä koe esitystä kokonaisuutena. (Niemi 1995, 28–29.)

Tutkijapositiossa minua kiinnostivat myös yleisön reaktiot. Ymmärrän arvottaneeni esityksiä ja yleisöä pohtiessani, että naiset vaikuttivat nauttivan esitysten visuaalisesta puolesta varsin eri tavalla kuin miehet. Miehiä esitysten paljas pinta ja klassiseksi mielletty naiskauneus miellyttivät kenties enemmän kuin naisia. Naisten kohdalla kiinnostus ja hyväksyntä nousivat puolestaan ehkä ennemmin siitä, että naiset pystyivät omalla tavallaan samaistumaan illan aikana esiintyneisiin naisiin, ja samalla tiedostivat burleskin (feministisen) vapautumisen ja miten se palvelee samanaikaisesti yksittäistä naista ja koko naisyhteisöä. Kuten esimerkiksi mainokset nähdäkseni myös burleskiteokset saattavat käydä identiteettityön vahvistamisvälineiksi, ja niihin liittyy periaatteessa potentiaalia laajentaa mahdollisten ja hyväksyttävien sukupuolisuoritusten valikoima. Teoksen tekevät paitsi esiintyjät, suunnittelijat ja toteuttajat, myös aktiiviset katsojat, joilla on vallassaan käyttää omassa tulkinnassaan tätä potentiaalia itselleen mielekkäällä tavalla. (Rossi 2002, 123.) Toisin sanoen, esimerkiksi burleskiesityksen katsojat voivat rakentaa esityksen antaman mielikuvan kautta kuvan sukupuolista, jotka eivät jääkään valmiiksi annettuun muottiin, vaan muodostuvat katsojan omien arvojen ja käsitysten mukaan.

Ensimmäisten esitysten aikana yleisö vaikutti hieman hämmentyneeltä, eivätkä kaikki tainneet edes tietää, mikä oli illassa kyseessä. Muutama vanhempi nainen, olettaakseni vakioasiakkaita, käveli ohitseni yhden esiintyjän lopetellessa omaa esiintymistään, ja mutisi päätään pyöritellen ”kuinka ne nyt tällaista…”. Toinen mielenkiintoinen seikka London pubin vakioasiakkaiden puolelta kuului varta vasten burleskia katsomaan tulleista asiakkaista ja heidän ”oudonnäköisistä vaatteistaan” – burleski-illoissa kun on tapana pukeutua teeman mukaan.

Burleski ei nähdäkseni sovi ”normeihin”, vaan se on omalla tavallaan undergroundilmiö. Burleskin harrastajat, niin esiintyjät kuin katsojat, ovat erityinen ryhmänsä, joita yhdistävät samankaltainen maailmankuva, samankaltaiset mieltymykset ja kauneusihanteet. Kuten edellisessä kappaleessa mainitut vanhemmat naiset, moni näkee burleskissa stripteasen. Kenties burleskin yhdistäminen stripteaseen luo omalta osaltaan eron valtavirran ja burleskin harrastajien välille. Näiden kahden tyystin erilaisen taidemuodon välille ei kaikki tiedä edes tehdä eroa. Burleskin harrastajien täysi panostaminen iltoihin näkyy myös selkeänä erona ”maallikoihin”. Esityksiin varta vasten tulevat tietävät, mitä illan aikana odotetaan sekä esiintyjiltä että yleisöltä. Nyt itsekin ensikertalaisena tuntui, kuin illan aikana olisi ollut kaksi erilaista naiskauneutta korostavaa esitystä: varsinaiset esitykset lavalla, sekä illan teeman mukaisesti pukeutuneet katsojat.

Vaikka ensimmäiset esitykset saivat hieman varautuneemman vastaanoton, alkoi kolmannen esiintyjän aikana loppuyleisökin vapautua hiljalleen sovinnaisuuden piiristä ja osoittaa suosiotaan illan esiintyjille. Yleisesti ottaen yleisö oli kuitenkin melko hiljaista ja rauhallista. Esitysten jälkeen tuntui annettavan muodolliset kannustusaplodit, mutta varsinaisia suosionosoituksia ei juuri kuulunut. Kenties omat odotukseni yleisön suhteen olivat liian korkeat, mutta itse voin sanoa hieman pettyneeni tavallaan niin kylmältä vaikuttaneeseen vastaanottoon. Illan esiintyjät kuitenkin näyttivät selkeästi nauttivan esiintymisestä ja lavalla olosta. Se sai väkisinkin miettimään: mikä burleskissa on se asia joka saa harrastajansa nauttimaan omasta vartalostaan ja sen asettamisesta katseiden alle. Selkeää iltamassa oli se, että niin mies- kuin naiskatsojat nauttivat illasta ja sen visuaalisesta tarjonnasta. Burleskitaiteilija The World Famous BOB summaa hyvin mies- ja naiskatsojien innostuksen esityksistä: ”Naiset saavat katselemisesta voimaa ja kundit kokevat että meininki poikkeaa tavallisien strippiklubien tunnelmasta. – – he [miehet] tulevat kahdesta syystä: ensinnäkin he arvostavat esitysten sanomaa ja toiseksi he tykkäävät katsella tissejä.” (Baldwin 2010, 149.) Naiskuvat saattavat olla naiskatsojille paitsi identifioitumisen myös halun kohteita, ja mieskatsojille puolestaan myös identifioitumisen kohteita (Rossi 2002, 120).

Ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kokeminen burleskissa

Burleskin merkitys ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen suhtautumisessa on huomattava. Burleskin rikkoessa länsimaisia kauneuskäsityksiä se samalla nostaa seksuaalisen ruumiin uudelleen huomion kohteeksi. Sekä naisille että miehille luodaan mediassa tietynlaiset muotit, jotka määrittävät sen, kuinka ihmiset suhtautuvat omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Burleskissa taasen korostetaan kaikenlaisten vartaloiden kauneutta. ”Burleski erottuu edukseen korostaessaan seksuaalisuuden ja naisellisten muotojen kauneutta ja hauskuutta sekä kyetessään viekoittelemaan enemmän paljastamalla vähemmän” (Baldwin 2010, 147).

Burleski on vapauttava keino käsitellä omaa seksuaalisuuttaan erilaisesta näkökulmasta, kuin mitä media meille tarjoaa. Burleskin visuaalisuus ja estetiikka kiehtovat molempia sukupuolia, eikä ole tavatonta että pariskunnat suuntavat illanviettoon jollekin klubille katsomaan burleskia. Baldwin kertoo, että burleski menetti naiskatsojiensa kiinnostusta 1900-luvun alkupuolella, jolloin burleski palveli enemmän miesyleisön toiveita ja tarpeita. 1950-luvulla naiset löysivät tien takaisin burleskin pariin, vaikka suurempi paluu tapahtui vasta burleskin uuden tulemisen myötä 1990–2000-luvun aikoihin. Burleskista naiset hakevat sitä, mitä he pitävät seksikkäänä ja mikä saa heidät tuntemaan olonsa seksikkäiksi. Burleskitaiteilijoiden voidaan katsoa olevan nykyaikaisten naisten feministisiä supersankareita. Miehet voivat silti nauttia burleskiesitykistä samaan tapaan kuin naiset. Kenties miehiä kiinnostaa burleskin kiusoittelu; osa saattaa tahtoa jakaa esityksen kautta oman kumppaninsa kanssa seksuaalisen kokemuksen, josta molemmat voivat samanaikaisesti nauttia. (Baldwin 2010, 153–156.)

Feministisessä avantgardessa ”esteettisen vastarinnan muotoja” ovat muun muassa erilaiset sukupuolensekoittamisleikit, liioittelevat jäljittelyt sekä parodista naurua tai kriittistä ajattelua houkuttelevat rooliasetelmat (Von Bonsdorff & Seppä 2002, 18). Samanmoisten teemojen voi nähdä kulkevan myös burleskin parissa. Feministisessä avantgardessa on kyse naisidentiteetin rakentumisesta ja sen suhteesta performatiiviseen taiteeseen, jossa kyseenalaistetaan ja kritisoidaan vallitsevia sukupuolistereotypioita muun muassa parodian ja matkinnan avulla.

Seksuaalisuuden selittämiselle ei ole vain yhtä tapaa. Vaikka länsimainen ajattelutapa käsittää seksuaalisuus on moninaisten diskurssien, representaatioiden, ideologioiden, instituutioiden, lakien ja tapojen muovaama, länsimainen ajattelutapa kuitenkin normittaa näkemykset universaaleiksi tavoiksi ymmärtää seksuaalisuutta. (Karkulehto 2006, 45–46.) Sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden määrittelyä tarvitaan Foucaultin (1998, 41, 76–78) mukaan yhteiskunnallisen vallan käyttöön: osittamaan ensisijaisesti miesten ja naisten, mutta myös hetero- ja homoseksuaalisuuden hierarkkisia eroja ja rajoja. Lisäksi niiden tehtävänä on kontrolloida ja säädellä ruumiita, haluja, nautintoja ja rajata ne heteroseksuaalisiksi (Karkulehto 2006, 60–61). Tämä näkökulma asetetaan kyseenalaiseksi burleskissa varsinkin drag- ja queerlesque-esiintyjien kautta. Nämä esiintyjät tekevät rajan epäselväksi kuulumalla samanaikaisesti erottelun jokaiseen lokeroon ja samalla kuulumatta täysin yhteenkään. He ovat heteroseksuaalisen mies-nainen-dikotomian anomalioita.

Loppuajatuksia

Karnevalistisuus on löytynyt jo ensimmäisten burleskitaiteilijoiden esityksistä. Humoristiset ja kantaaottavat esitykset ovat arkipäivää nykyisessäkin burleskissa. Karnevaalien iloisuus ja monimuotoisuus näkyy burleskissa niin esiintyjissä kuin esityksissäkin. Burleskia pystyy lähestymään teatterin maailmassa parhaiten tanssiteatterin kautta. Burleski on visuaalista ja näyttävää, burleskiesiintyjän hienostuneet eleet ja ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen.

Burleskin rooli Suomessa on hiljalleen alkanut selkeytyä. Burleskin harrastajia tulee koko ajan yhä enemmän ja suomalaisessa esittävän taiteen kentässä burleski on löytänyt jo paikkansa. Vaikka burleskin harrastajamäärä (käsittäen siis esiintyjät ja katsojat ja kaikki muut burleskin parissa pyörivät henkilöt) on vielä suhteellisen pieni, on burleski saanut Suomessa vankan jalansijan. Burleskin vaikutus naisvartaloihin ja käsityksiin kauniista naisvartaloista on selkeä. Burleskin ylistäessä jokaista vartaloa ulkoisista avuistaan huolimatta saa yhä useammat naiset (ja miehet) hakeutumaan tämän taidemuodon piiriin. Burleskilla on suuri mahdollisuus muokata yhteiskunnan kauneusihanteita.

 

Lähteet

Painamattomat lähteet

Haastattelu
LouLou D’vil, nainen 29, 3.12.2009. Aineisto tekijän hallussa.

Havainnointi
Burlesque Night 12.2.2010, London pub Jyväskylä.

 

Sähköiset lähteet

Aamulehti (5.6.2013). Tamperelainen LouLou D?vil kruunattiin burleskikuningattareksi Las Vegasissa. URL: https://www.aamulehti.fi/juttuarkisto/?cid=1194817822456 Luettu 31.8.2017.

Helsinki Burlesque, About us. URL: http://www.helsinkiburlesque.com/about-us/about-us-helsinki-burlesque. Luettu 24.8.2017.

Murtomäki, Veikko 2010. Commedia dell’arte. Artikkelisarja: Koominen ooppera 1700-luvun alun Italiassa. Musiikin historiaa verkossa. Sibelius Akatemia.
URL: http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/Articles/klas_koom_oop_ita1?s#link1. Viitattu 1.4.2010.

Serkamo, Pia 2006. Matka serkamolaiseen teatteriin: kohti sanatonta kerrontaa. Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, opinnäytetyö. URL: http://urn.fi/URN:NBN:fi:stadia-1147156954_3.
Viitattu 1.4.2010.

Turun Sanomat (26.6.2013). LouLou D’vil haaveilee Amerikan valloituksesta.
URL: http://www.ts.fi/viihde/502537/LouLou+Dvil+haaveilee+Amerikan+valloituksesta
Luettu 31.8.2017.

 

Painetut lähteet

Bahtin, Mihail 1995. François Rabelais. Keskiajan ja renessanssin nauru. Suom. Tapani Laine & Paula Nieminen. Rabelais-sitaattien kieliasun tarkistus: Erkki Salo. Helsinki: Taifuuni.

Baldwin, Michelle 2010. Burleskin paluu. Helsinki: Like.

Karkulehto, Sanna 2006. Seksuaalisen ruumiin modernit teoriat. Teoksessa Taina Kinnunen & Anne Puuronen (toim.) Seksuaalinen ruumis. Kulttuuritieteelliset lähestymistavat, 44–70. Helsinki: Gaudeamus.

Kuula, Arja 2006. Tutkimusetiikka. Aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys. Tampere: Vastapaino.

Niemi, Irmeli 1995. Kallioluolista kadunkulmaan. Esittäminen – osa ihmisenä olemista. Teoksessa Raija Ojala (toim.) Esiintyjä – taiteen tulkki ja tekijä, 11–30. Helsinki: WSOY.

Parviainen, Jaana 1999. Fenomenologinen tanssianalyysi. Teoksessa Päivi K. Pakkanen, Jaana Parviainen, Leena Rouhiainen & Annika Tudeer (toim.) Askelmerkkejä – tanssin historiasta, ruumiista ja sukupuolesta. Tanssintutkimuksen vuosikirja 3/1999, 80–97. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta.

Pennanen, Jukka 2008. Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri. Helsinki: Multikustannus.

Rossi, Leena-Maija 2002. Esteettisten ideaalien sukupuolipolitiikkaa. Mainoskuvat halun, identiteettien ja ihanteiden tuottajina. Teoksessa Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä (toim.) Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetikkaan, 107–131. Helsinki: Gaudeamus.

Sarje, Aino 1995. Tanssin spektri – pyhästä tanssista taidetanssiin. Teoksessa Raija Ojala (toim.) Esiintyjä – taiteen tulkki ja tekijä, 33–52. Helsinki: WSOY.

von Bonsdorff, Pauline & Seppä, Anita, 2002. Johdanto. Teoksessa Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä (toim.) Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetikkaan, 7–24. Helsinki: Gaudeamus.

Myyteistä ja taruista

Myytit kertovat ihmisten pyrkimyksestä etsiä ja luoda merkityksiä elämälle ja ympärillä tapahtuvalle. Myytit, mytologiat ja uskomukset (kuten myös uskonnot) kumpuavat ihmisten mielikuvituksesta, ja tätä kautta ihmisellä on kyky omaksua sellaisia kokemuksia ja ajatuksia, joita ei voi selittää rationaalisesti. Myös tutkijan yksi tärkeimpiä työkaluja on mielikuvitus. Sen avulla tuotetaan uutta tietoa ja keksintöjä, jotka (kuten myös myytit) avartavat ihmisten näköaloja.

Mytologiat kertovat monesti toisesta tasosta, joka on olemassa oman maailmamme rinnalla ja omalla tavallaan kannattelee elämäämme todellisuutta. Usko tähän näkymättömään ja voimakkaampaan todellisuuteen (jumalten maailma) on mytologian perusteemoja. Myyttien avulla ihminen selviää paremmin elämäntilanteistaan, sillä myytit auttavat ihmistä selvittämään oman aseman ja paikan maailmassa. Myytit kertovat esi-isistä, joiden kautta selitetään omaa historiaa ja asennoitumista ympäristöön, kanssaihmisiin ja tapoihin, myytit kuolemanjälkeisestä puolestaan auttavat käsittelemään menetystä.

Nykyisin myyteillä kuvataan lähinnä sitä mikä ei ole totta. 1700-luvulta lähtien on kehittynyt tieteellinen historiankäsitys. Meitä kiinnostaa se mitä on todella tapahtunut. Esimodernin ajan kirjoitukset menneestä keskittyivät tapahtumien merkitykseen, eikä itse tapahtumaan. Myytit nähtiin tapahtumina, joka jossain mielessä oli tapahtunut joskus, mutta joka tapahtui myös kaiken aikaa. Tällainen ajattelu soti kronologista historiakäsitystä vastaan, mutta mytologian kautta pystyttiin viittamaan historian yli sellaiseen, mikä ihmiselämässä oli ajatonta.

Transsendenssin (havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävä ilmiö, josta ei voida saada järkitietoa) kautta koetaan elävän tavallista kiihkeämmin. Uskonto on ollut keino tällaiselle ekstaasille, jota nykyisin tarjoavat eri taidemuodot (kuten musiikki, runous, tanssi), huumeet, seksi tai vaikkapa urheilu. Mytologiat ovat romaanien, baletin tai oopperan tavoin uskottelua: ne antavat aavistuksen uusista mahdollisuuksista kysyen ”entä jos?”. Saman kysymyksen kautta on syntyneet eräät luonnontieteen, filosofian ja teknologian tärkeimmistä keksinnöistä.

(Karen Armstong, 2005.)

 

Myytit saivat minut alun perin kiinnostumaan eri maiden kulttuureista ja tarustoista, ja niiden kautta lähdin opiskelemaan kulttuuriantropologiaa ja -historiaa, ja joka lopulta johti etnologian pariin. Kiinnostus myytteihin ja tarustoihin on pysynyt jossain määrin tähän päivään saakka, joskaan ei enää yhtä voimakkaana. Omiin kiinnostuksen kohteisiini on kuulunut erilaiset todenperäisyydestään epäselvät legendat, tarustot ja myytit, sekä vanhat korkeakulttuurit, joissa jumalhahmot ja tarustot olivat hyvin vahvasti mukana elämässä ja kuolemassa. Onhan toki nykypäivänä kristinuskossa samanlaisia piirteitä, mutta oma kiinnostukseni on ollut erityisesti pakanallisina pidettyjen uskomusten rooli vanhoissa kulttuureissa.

Tuntematon on asia, joka kiehtoo ihmisiä. Myytit vaikuttavat houkuttelevilta kenties siksi, ettei ole ketään, joka varmuudella tietäisi. On vain spekulointia, arvailuja, tulkintoja. Tuntemattomuus on näin ollen aina läsnä. Tuntematon kielii salatusta ja kätketystä, ihmisen tietouden ja tiedon ulottumattomissa olevasta. Ihminen on rationaalinen, tukeutuu todeksi tietämäänsä. Epätietoisuus aiheuttaa haavoittuvuutta. Tieto on valtaa ja ilman tietoa on jonkun toisen vallan alla. Entä kun tuo toinen itsessään on tuntematon? Kenties tästä syystä myytteihin ja uskomuksiin on suhtauduttu kuolemanvakavasti. Tuntematon todellisuus, joka omaa vallan ihmisten elämään on pelottava ja kunnioitettava. Väärin ei sovi tehdä, jotta ei joudu kurimuksen kouriin.

Esimerkiksi Egyptin kuolemankulttuuri muumioineen on ollut minua kiehtova aihe ja lapsena luin mielelläni paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Luulen että aiheen kiinnostavuuteen liittyi myös se seikka, että Egyptin muinainen korkeakulttuuri oli ollut todellinen, eikä vain ihmisten keksimä tapa jäsentää maailmaansa. Toinen kulttuuripiiri, jossa myytit ja jumalhahmot liittyivät vahvasti jokapäiväiseen elämään, on tänäkin päivänä elossa oleva pohjoismainen uskomusperinne asatru, aasainusko. Siihen tutustuin kurssitehtävänä joitain vuosia takaperin ja sen rikas tarusto ja monitasoiset jumaluudet olivat kiehtovan monipuolisia.

Tehtävää varten tutustuin erityisesti Freijan ja Lokin hahmoihin, joista jälkimmäinen kiinnosti minua erityisen paljon. Lokin hahmo on asatrussa yksi monivivahteisimpia. Loki nähdään monesti riidankylväjänä tai keppostelijana, joka juontuu hänen ”kaksinaamaisesta” roolistaan asatrussa. Hän on toisaalta yksi jumalista, Odinin tai Thorin veriveli (riippuu lähteestä, kumpaan hänet liitetään), mutta samaan aikaan hän on vain puolijumala ollessaan jättiläisten syntyperää ja lopulta syy siihen, miksi maailma tuhoutuu Ragnarökin aikana. Hän on isä kolmelle kauhistuttavalle olennolle; Fenris-sudelle, joka nielee auringon ja syöksee maailman ikitalveen, Helvetin valtiatar Helille, sekä ihmisten maailmaa ympäröivälle jättiläiskäärme Jörmungandrille, joka uhkaa nielaista yhden asatrun yhdeksästä maailmasta, ihmisten maailman. Oman näkemykseni mukaan Lokia ei hyväksytty koskaan täysin jumalten joukkoon, vaan hän oli muiden silmissä aina ulkopuolinen johtuen syntyperästään. Tämä aiheutti lopulta sen, että Lokista tuli jumalten vihollinen, joka johti pimeyden joukot Ragnarökissä lopulliseen sotaan jumalia vastaan.

Myyteistä Kreikan mytologia oli se, joka lapsena herätti kiinnostukseni ensimmäisenä. Tarusto oli rikas kertomuksistaan ja tarinat jaksoivat kiehtoa minua niin paljon, että aloin kirjoittamaan itselleni ”tietokantaa” jumalista, heidän sukulaisuus- ja rakkaussuhteistaan ja kertomuksista, joihin he liittyivät. Tutustuttuani kreikan mytologiaan aloin ottaa selvää myös muista tarustoista, ensimmäisenä roomalaisesta mytologiasta, joka oli pitkälti lainattu kreikan mytologiasta. Tutustuin myös muun muassa egyptiläiseen, mesopotamialaiseen ja japanilaiseen mytologiaan, mutta ne eivät tuntuneet yhtä tenhoavilta. Meni vuosia, kunnes sattuman kautta löysin asatrun, jonka tietynlainen tuttuus oli mielenkiintoista – olihan kyseessä pohjoismainen mytologia.

Suomalainen mytologia ja muinaisusko ovat aiheet, joita olen etnologian opintojeni alkuvaiheessa lähestynyt jonkin verran, mutta jotka ovat silti itselleni vielä melko vieraat. Oma tutkimukseni vei huomioni 1800-1900-lukujen vaihteen esittävään taiteeseen, joten mytologiat ja tarustot ovat jäänet vaille huomiota. Koen kuitenkin suomalaisena kulttuurintutkijana eräänlaiseksi ”velvollisuudekseni” tutustua ja tarkastella myös oman maamme muinaisuskoa – muutakin kuin Kalevalan maailmaa. Suomalaiseen muinaisuskoon tiedän kuuluneen olennaisesti erilaisten henkiolentojen ja luonnonvoimien pelonsekaisen kunnioituksen. Jumalhahmomme ovat luonnon tai luonnonilmiöiden ilmentymiä. Toki, onhan suomalaisessakin uskomusmaailmassa nimettyjä jumalia, kuten Ukko, Tapio ja Ahti, mutta oman näkemykseni mukaan kyse on ollut enemmän luonnon kunnioittamisesta, shamanistisista rituaaleista, väen voimasta, loveen lankeamisesta ja niin edelleen. Luonnon merkitys ilmeni esimerkiksi tavassa, miten karhuun suhtauduttiin. Karhu nähtiin toteemieläimenä, josta ihmiset ovat polveutuneet. Karhumetsälle lähdettäessä pidettiin karhunpeijaisia, joissa lepyteltiin karhun henkeä karhunkaadosta. Karhun nimeä ei myöskään tullut sanoa ääreen, vaan siitä käytettiin kiertoilmauksia, kuten Otso ja Mesikämmen. Näin estettiin karhun kohtaaminen metsässä.

Suomalaisesta mytologiasta on tehty tutkimusta jo usea vuosisata. Mainittakoon tässä muutama etnografinen teos, kuten Kristfrid Ganaderin Mythologia Fennica (1789), Uno Harvan Suomalaisten muinaisusko (1948) ja Martti Haavion Suomalainen mytologia (1967). Nämä teokset esittävät suomalaisten runojen ja loitsujen koonnista muodostuneita kokonaisuuksia suomalaisia taruja ja jumalolentoja, sekä niiden vaikutusta ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Nämä ovat erittäin hyviä (joskin vanhoja) teoksia, jotka toimivat kattavana johdatuksena suomalaisen muinaisuskon pariin.

 

Kirjallisuutta:
Kristfrid Ganader (1789): Mythologia Fennica
Uno Harva (1948): Suomalaisten muinaisusko
Martti Haavio (1967): Suomalainen mytologia
Karen Armstrong (2005): Myyttien lyhyt historia
Anni Sumari (toim.)(2007): Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut

 

Kuriositeettikabinetit

Törmäsin jokunen vuosi sitten erästä kurssitehtävää tehdessäni kuriositeettikabinetteihin. Kuriositeettikabinetit (mm. Kunstkabinett, Kunstkammer, Wunderkammer, Cabinets of Wonder ja wonder-rooms) olivat kokoelma etnografisia, biologisia (sekä todellisia että tekaistuja), uskonnollisia, maantieteellisiä ynnä muita erikoisia artikkeleita ja kummallisuuksia, taideteoksia ja antiikkia, jotka renessanssin aikaan kauhistuttivat ja kiehtoivat ihmisiä. Kabinetit voitiin ajatella edustavan koko maailmaa pienoiskoossa ja kertovan vieraista maista ja niiden tavoista, niiden etnografiset esineet esittelivät ihmisten etnisyyden monimuotoisuutta. Kuriositeettikabinetit kertoivat myös omistajansa statuksesta – mitä varakkaampi oli, sitä monipuolisemman ja laajemman kokoelman pystyi keräämään. Kuriositeettikabinettien kokoelmat edelsivät museokokoelmia.

Eräs mielenkiintoinen esimerkki on 1600- ja 1700-lukujen vaihteesta, jolloin anatomi Frederick Ruysch (1638–1731) kokosi oman kuriositeettikabinettinsa hyödyntäen omaa ammattiosaamistaan. Hänen kabinetissaan oli esillä muun muassa ihmisen ruumiinosia lasipurkeissa, lasten luurankoja ja  säilöttyjä elimiä vieretysten eksoottisten lintujen, perhosten ja kasvien rinnalla. Osa kokoelman artefakteista sijoitettiin myös draamallisiin kohtauksiin. Pienistä luurangoista tehtiin draamallisia kuvauksia näiden itkiessä nenäliinaan, koristautuen helminauhoihin, tai soittaen viulua. Myös ”kasvitieteelliset” maisemakuvaukset tehtiin ihmisen ruumiinosia hyödyntäen: munuaiskivistä tai keuhkojen kudoksesta oli muodostettu puskia, ruohoa ja kiviä. Ruysh oli showmies siinä kuin tiedemies. Kokoelman julkisen esittämisen yhteydessä kokoelmaa voimistettiin kynttilänvalolla, musiikilla ja virvokkeilla.

Tämän kaltaisissa kokoelmissa ruumiista tulee väline kertoa tarina tai esittää tietty ajatus. Kuolleet asemoidaan ja ”tuodaan uudelleen eloon” kabinettien näyttelyihin. Nykypäivänä tätä ajattelee makaaberina ja groteskina viihteenmuotona, mutta toisaalta niiden kautta voi myös pohtia miten kuolemaan ja kuolleisiin on suhtauduttu eri aikoina ja eri kulttuureissa. 1600-luvun lopulta säilömistekniikoiden kehittyessä muotiin nousi ruumiinosien keräily ja näytteille asettaminen. Nämä ruumiinosat joko upotettiin alkoholiin, tai kyllästettiin risiinillä tai vahalla ja annettiin kuivua. Joka tapauksessa ruumiinosista saatiin tällä tavoin uskomattoman eläväisiä, ja yleisön mielenkiinto vangittua. Tähän aikaan oli myös kuriositeettikabinettien kukoistuskausi. Rikkaat keräilijät esittelivät kodeissaan omituisia ja kauniita kokoelmiaan. Jalokivet, täytetyt eläimet, ruumiinosat, tekniset vempaimet ja (lääke)tieteelliset instrumentit yhdistettiin tarinoiden ja satujen aineistoon – oli merenneitoja, lohikäärmeiden suomuja ja munia, jättiläisten jalanjälkiä jne. Kokoelmien helmiä olivat harvinaiset ja väärinymmärretyt epämuodostumat, kuten kaksipäiset lampaat ja neljäjalkaiset kukot.

Vaikka kuriositeettikabinetit ovat mennyttä aikaa, niiden merkitys ja esitystapa kiehtovat tänä päivänä. Kuriositeettikabinetit olivat omituinen yhdistelmä alkukantaisia myyttejä ja orastavaa tieteellistä todellisuutta. Tuollaisina niiden uudelleen herättäminen puhuttelee kiistanalaista suhdettamme luontoon – aikaan jolloin kokeilemme rajoja taivuttaa luonnonjärjestystä, osa myös pitää kabinettien uudelleentulemista tieteen ja taiteen välisen jaottelun seurauksena.

The Guardianin nettisivulla oli tammikuussa 2014 artikkeli Britanniassa järjestetyistä näyttelyistä ja pienistä museoista, jotka noudattivat kuriositeettikabinettien mentaliteettia. Muun muassa Milton Keynes Galleryssa avattiin moderni kuriositeettikabinetti, jossa on Gainborough’n, Millais’in, Warholin ja David Bowien maalauksia rinnakkain täyttelyjen pelikaanien, keskiaikaisten karttojen aja Aston Martin DB4:n (kuten ’60-luvun Bondien auto) kanssa. Norwichissa oli Castle Museumissa kuratoitu Curiosity and the Art of Knowing – niminen näyttely, jonka vetonaula oli ylitäytetty mursun ruho. Somersetissa taiteilija Angela Cockayne löysi Elisabethin aikaisesta kellarista alkuperäisen kuriositeettikabinetin linnun kalloineen, simpukoineen ja perhosineen, ja restauroi näyttelyn. Tuloksena syntyi näyttely Provenance, jossa kabinetin perinnettä oli hyödynnetty taideteoksissa, muun muassa teoksessa, jossa kupujen alla minikokoiset siivekkäät ihmiset hyökkäävät ampiaisten kimppuun. Myös Espanjassa Pradossa on hyödynnetty kuriositeettikabinettien perinnettä yhdistämällä klassisiin taideteoksiin muun muassa täytettyjä eläimiä (esimerkiksi Rubenin Europan raiskaus -teoksen eteen oli asetettu täysikokoinen, suuri, täytetty härkä sarvien osoittaessa kohti maalausta valmiina lävistämään Europan). Prado olikin alkujaan luonnontieteellinen museo, jonne oli kerätty esineistöä ympäri maailman lahjoituksina Espanjan hallitsijaperheelle, kuin kuriositeettikabinettiin.

Viktor Wynd Cabinet of Curiosities

Guardianin artikkelissa mainittiin myös Britanniassa asuvan taiteija-kuraattori-keräilijä Viktor Wyndin kokoelma Hackneyssä, Lontoossa. Olin keväällä 2017 puolisoni kanssa Lontoossa, ja kulttuurintutkijana en voinut jättää väliin mahdollisuutta tutustua tähän nykyaikaiseen kuriositeettikabinettiin. Museo oli rakennettu erään pubin yhteyteen. Varsinainen kokoelma oli alakerrassa, mutta osan kokoelmasta näki ripustettuna seinillä ja katossa. Museo oli kuten odottaa saattoi, hyvin eksentrinen. Kabinetin kokoelma sisältää paitsi aitoja, mutta myös tehtyjä kummallisuuksia. Silmiinpistävää oli paikan tunnelma 1700-lukulaisena kuriositeettien näyttämönä, jota alleviivaa pimeät huoneet, tummanpunainen sametti, tummanruskea puu ja siellä täällä olevat okkultismiin viittaavat symbolit ja luunkappaleet.

Mieleen jäi erityisesti ”The Great Dandy Sebastian Horsley’n” (1962–2010) jäämistö, joka tervehti tulijaa museoon johtavien kapeiden kierreportaiden juurella. Räikeän pinkki asu hansikkaineen ja laakerikenkineen on ollut ilmeisesti yksi tämän modernin ajan Don Juanin tavaramerkeistä. Vitriinissä jossa puku oli, oli myös muita mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten valokuva edellä mainitusta dandystä penetroitumassa raajattoman naisen kanssa (mainittakoon vielä, että nainen oli ihan oikea, elävä nainen, eikä esimerkiksi seksinukke). Lisäksi oli valokuvia dandyn matkasta Etelä-Amerikkaan kokemaan ristiinnaulitsemista (hän itse ristiinnaulittuna), sekä erillisessä minivitriinissä ristiinnaulinnassa käytetyt naulat. Viereisellä seinällä oli valokuvia Horsleyn kodista (joka oli muuten kyseinen rakennus), sekä pieni vitriinikaappi, jossa oli käytettyjä ruiskuja ja tyhjiä lääkeainepulloja, joilla Horsley oli lääkinnyt riippuvuuttaan.

Kaksipäinen karitsa, erilaiset muumioituneet eläintenraadot, luurangot, pääkallot, heimonaamiot, sekä lukuisat seksuaalispainotteiset novellit ja muut kirjat rakensivat pääasiallisesti muuten kokoelman keskeisen sisällön. Museon todellakin tarjosi sen mitä nimi lupasi: lukuisia kuriositeetteja. En voi olla pohtimatta alkuperäisiä kuriositeettikabinetteja. Uskon niiden tarjonneen vierailijoilleen sellaisen kokemuksen, kuin mitä itse sain. Valmis kokoelma erilaisia outouksia ympäri maailman koottuna yhteen paikkaan, ja sisällön tarjotessa mahdollisuuden tarkastella asioita, joita tuskin tulisi muuten kohdattua elämänsä aikana. Kokoelma kiehtoo ja on jännittävä. Tarkkaillessa ja keskittyessä kaikkeen outoon mitä silmien edessä avautuu, huomaa tietynlaisen jännityksen valtaavan mielen, ja tavallaan sitä odottaa koska tulee seuraava kokoelmaesine, joka outoudessaan tai kamaluudessaan kouraisee vatsanpohjaa.

 

Lähteet:

British Library, Learning / Cabinet of curiosities.
URL: http://www.bl.uk/learning/timeline/item107648.html Luettu 13.5.2017.

Hoare, Philip. The Guardian. 13.1.2014.
http://www.theguardian.com/artanddesign/2014/jan/13/cabinet-curiosities-taxidermy-retro-museums Luettu 13.5.2017.

Kirjoitusten ja kirjoittajan tausta

Idea tähän sivustoon lähti liikkeelle pääosin pro graduni valmistumisen myötä. Päällimmäisenä mielessä oli ajatus, että tutkimustani tehdessäni paljon asioita jäi taka-alalle, sivulauseisiin ja maininnoiksi tutkimusaiheen esittelyssä ja taustoituksessa. Paljon itseä kiinnostavaa asiaa jäi ikään kuin roikkumaan ilmaan, odottaen että aika olisi oikea tarttua siihen uudelleen. Tämän sivuston tarkoitus on tarjota itselleni kanavan purkaa näitä lisää näitä lisähuomiotta jääneitä aiheita.

Tekstien takana on humanisti, jonka akateeminen opintie koostuu etnologiasta, kulttuuriantropologiasta, kulttuurihistoriasta, taidehistoriasta, museologiasta ja naistutkimuksesta. Tekstit tulevat olemaan sävyltään oletettavasti näiden aineiden yhdistelmiä, painopisteen vaihdellessa aiheesta riippuen. Oletuksena etnologia, kulttuurihistoria ja kulttuuriantropologia tulevat kuitenkin saamaan suurimman huomion. Aihepiirit tulevat alustavasti käsittelemään kulttuurin eri puolia, niin taidesuuntausten, taiteilijoiden, keskeisten kaupunkien ja ravintoloiden kautta. Jätän kuitenkin mahdollisuuden myös muunlaisten tekstien lisäämiseksi.

Tutkimustaustani – eli mikä aloitti tämän sivuston?

Opinnäytteeni humanististen tieteiden kandidaatin ja filosofian maisterin tutkintoja varten löytyivät saman aihepiirin kautta. Kandidaatin tutkielmani kirjoitin suomalaisesta nykyburleskista tarkastellen ilmiötä karnevalismin ja tanssiteatterin kautta. Pro gradussani burleskin tarkastelu rajautui käsittelemään suomalaisen revyyteatteri Punaisen Myllyn (1946–1967) maailmaa, jota jossain määrin voi ajatella oman aikansa burleskina.

Kabaree- ja revyymaailma liittyvät olennaisina osina molempien tutkimusaiheideni piiriin. Nykyburleskin syntyyn on vaikuttanut paitsi 1900-luvun puolivälin klassinen burleski, myös 1800-1900-lukujen vaihteen aikana esitetty vaudeville, music hall, revyy ja kabaree. Punaisen Myllyn ohjelmistoon puolestaan otettiin vaikutteita eurooppalaisen revyy- ja kabareesalien ohjelmistosta. Punaisen Myllyn johtaja ja ohjaaja Ossi Elstelä kävi ahkerasti katsomassa eurooppalaisten revyysalien ja kabareeyökerhojen ohjelmistoa, tämän lisäksi myös esiintyjät kävivät hakemassa vaikutteita ulkomailta kiertueiden ja vierailujen kautta, ja myös ulkomaisia esiintyjiä vieraili vastavuoroisesti Punaisessa Myllyssä. Ymmärtääkseni ulkomaiset vierailijat sekä vierailut ulkomaisissa tapahtumissa ovat myös nykyburleskissa tavanomaisia.

Kandidaatin tutkielma

Kirjoitin Jyväskylän yliopistoon vuonna 2010 kandidaatin tutkielman nykyburleskista otsikolla Burleskin uusi tuleminen – Ilmiön tarkastelua karnevalismin ja tanssiteatterin valossa. Tutkielmassa tein katsauksen siihen, minkälaista nykyburleski on Suomessa, minkälaiset asiat sen syntyyn ovat vaikuttaneet, mikä on sen suhde tanssiteatteriin ja karnevaaliperinteeseen, sekä lopuksi vielä näkemäni burleskiesityksen pohjalta mietin, minkälaisena burleski näyttäytyy kulttuurintutkijalle.

Kandidaatin tutkielmaani ei ole tallennettu yliopiston verkkojulkaisuarkistoon, joten julkaisen sen mahdollisesti tällä sivustolla.

Pro gradu

Pro gradussani tutkin suomalaisen revyyteatteri Punaisen Myllyn revyyesitysten etnisyyden ja naiseuden representaatioita. Tutkimuksessani tarkastelin valokuva-aineiston kautta sitä, kuinka katseen merkitystä korostettiin eksotismin ja erotisoinnin avulla ja kuinka näitä puolestaan vahvistettiin visuaalisten elementtien (puvustus, lavastus, rekvisiitta) avulla. Eksoottisuuden tehokeinona näyttäytyivät muun muassa viittaukset ”itämaisuuteen” ja ”orientalismiin”. Punaisen Myllyn revyissä katseen pääkohteena toimi ensisijaisesti nainen. Tutkimuksessani päähuomio oli siksi siinä, millä tavoin naisia katsottiin ja kuinka katsetta pystyttiin esiintyjän toimesta myös kohdentamaan.

Mikäli pro graduni kiinnostaa enemmän, se löytyy ladattavana alta:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201410022919