Kävin katsomassa The Greatest Showman -elokuvan, joka kertoo P.T.Barnumin perustaman sirkuksen tarinaa ja samalla modernin viihdemaailman synnystä. IMBD:n sivulla elokuvan synopsista kuvataan sanoin: ”Celebrates the birth of show business, and tells of a visionary who rose from nothing to create a spectacle that became a worldwide sensation”. Elokuva oli toki viihdyttävä ja visuaalisuus oli silmiä hivelevää, mutta elokuvaa leimasi erittäin romantisoitu kuvaus Barnumista ja hänen sirkuksestaan. Elokuvan Barnum on korkean moraalin omaava idealisti, eikä suinkaan kyseenalaisin metodein ja arvoin toimiva huijari. Itselleni todentuntuisin hetki oli jolloin Barnum eväsi shownsa friikeiltä pääsyn oopperalaulaja Jenny Lindin esiintymisen jälkeiseen cocktailtilaisuuteen, jossa New Yorkin ylimystö juhli Barnumia ”vakavasti otettavana” promoottorina. Aikakauden segregaatio ulottui myös Barnumiin ja siihen, kuinka hän tullakseen hyväksytyksi eliitin silmissä, sanoutuu irti omistamistaan ”outouksista”. Toki tätä vesitti myöhempi kohtaus, jossa Barnum palaa katuen friikkiensä luokse.
Selailin elokuvasta kirjoitettuja arvosteluja ja sen innostamia artikkeleita. Jokaisessa tunnuttiin päätyvän samoihin johtopäätöksiin, että todellinen tarina Barnumista on paljon synkempi ja arveluttavampi kuin elokuva antaa ymmärtää. Barnum kirjoitti 1865 teoksen Humbugs of the World, jossa esitti että hänen ryysyistä rikkauksiin tarinansa ei ole saavutettu ihmisten huijaamisella. Tiedetään kuitenkin Barnumin luoneen uransa kummallisuuksien esittelyllä ihmisille, jotka janosivat kokemuksia outoudesta, huolimatta siitä kuinka todenperäisiä tai eettisiä esitykset todella olivat. Artikkeleiden kirjoittajista Harriet A. Washington kritisoi myös muun muassa sitä, kuinka elokuva jättää kokonaan huomiotta sen seikan, että Barnumin omaisuus pohjautui pitkälti aikakauden afroamerikkalaisten kaltoinkohteluun, hyväksikäyttöön ja riistoon.
Elokuvasta oli pyyhitty pois muutama Barnumin uran keskeinen esiintyjä. Näistä ehkä tärkein oli Joice Heth, jonka kautta Barnum sai ensikosketuksensa suosioon. Joice Heth oli iäkäs, sairaalloinen, lähes sokea musta nainen, jota Barnum esitteli ”George Washingtonin entisenä 160-vuotiaana lapsenhoitajana”. Lähteiden mukaan Barnum väitti afroamerikkalaisten kukoistavan kuumissa ilmastoissa jotka muistuttavat Afrikkaa, mikä selittäisi Hethin korkean iän. Barnum myös juotti alkoholismiin taipuvaisen naisen humalaan ja veti tältä hampaat suusta korostaakseen hänen ”korkeaa” ikää. Heth pysyi hengissä noin vuoden ajan, mutta tarpeeksi kauan tuottaakseen Barnumille investointinsa moninkertaisena takaisin. Myös Hethin kuolema oli tuottoisa Barnumille. Hän veloitti 50 senttiä yleisöltä osallistumisesta naisen julkiseen ruumiinavaukseen, jossa paljastui naisen olevan ”vain” puolet väitetystä iästä. Tuotoilla Hethistä Barnum perusti Barnum´s American Museumin, josta tuli hänen imperiuminsa peruskivi.
Vuonna 1841 New Yorkissa Barnumista tuli American Museumin omistaja. Päivittäin kävi yli 4000 vierailija katsomassa yli 850.000:tta kuriositeettia 25 sentin maksua vastaan. Todelliset ja tekaistut kuriositeetit sekoittuivat tilassa, jossa oli paitsi museoon tuotuja eksoottisia eläviä eläimiä, myös tehtyjä kuten Feejeen merenneito, jossa oli ommeltu apinan pää kiinni kalanpyrstöön. Museoon koottiin myös ”eläviä kuriositeetteja”, joista yksi suosituimpia oli ”WHAT IS IT”, jota Barnum mainosti ”olennoksi, joka on löydetty Afrikan villistä luonnosta, oletuksena afrikkalaisen alkuasukkaan ja orankin risteymä, eräänlainen ihmisapina”. Todellisuudessa ”WHAT IS IT” oli afroamerikkalainen mies Willian Henry Johnson, joka sairasti mikrokefaliaa. ”WHAT IS IT” esityksessä Johnsonia pidettiin häkissä ja hänen kuului kirkua ja kalisuttaa kaltereita turkispuvussa. Muuna aikana Johnsonia esiteltiin nimellä Zip the Pinhead. Muita elokuvasta häivytettyjä esiintyjiä Hethin ja Johnsonin lisäksi olivat Millie-Christine, yhteenkasvaneet kaksoset sekä Eko & Iko, ”villi-ihmiset”, jotka kaikki oli kaapattu lapsena vanhemmiltaan mukaan showbisnekseen heidän ”friikkishow-arvon” takia, ja jotka Barnum myöhemmin hankki itselleen. Barnum osti sirkukseensa myös ”maailman isoimman” elefantin, Jumbon Lontoon eläintarhasta (vastoin kuningatar Viktorian toivetta), joka ilmeisesti loi samalla jonkinasteisen maailmanlaajuisen skandaalin. Elefantti kärsi niveltulehduksesta ja sillä oli mädät hampaat, koska sille syötettiin liian paljon pullaa.
Barnum asetti näytteille myös ruumiillisia poikkeavuuksia omaavia ihmisiä ja kehitti ainakin osalle näistä ”tarinoita” ja tehokeinoja. Heitä olivat muun muassa Jo-Jo, ”koirakasvoinen poika”, jonka tuli esityksissä haukkua kuin koira, Isaac W. Sprague, joka kärsi lihasten surkastumisesta, esiteltiin ”elävänä luurankona” (hän oli n. 168 cm pitkä ja painoi n.20 kg) ja Lionel ”leijonakasvo”, joutui liimaamaan kasvoihinsa lisää karvoja. Lääketieteelliset esittelyt olivat enemmän kuin viihdettä, ne omasivat suuren dramaattisen tehokeinon. Elokuvassakin vilahtavat Chang & Eng, tunnetut siamilaiset kaksoset, jotka olivat akrobaattisia lahjakkuuksia, loistavia shakin pelaajia ja uskomattoman voimakkaita. Elokuvan partainen nainen lienee saaneen inspiraation Annie Jonesista, joka oli karvainen nainen, jolla letit ylettivät vyötäisille ja kihara parta rintalastaan.
Tunnetuin Barnumin esiintyjistä lienee Charles Sherwood Stratton, esiintyjänimeltään Tom Thumb. Hän oli lyhytkasvuinen ja vain 25 tuuman (n.64 cm) mittainen. Barnum puki hänet armeijan univormuun ja esitteli hänet yleisölle ”maailman pienimpänä kenraalina”. Elokuvassa Tom Thumb kuvataan 22-vuotiaaana nuorukaisena, mutta todellisuudessa hän oli 5-vuotias poika. Tom Thumb joi alkoholia osana esityksiään ja oli noin 7-vuotias kun hän alkoi polttaa sikareita.
Emryn yliopiston englanninkielen professori Benjamin Reiss (kirjoittanut mm. teoksen The Showman and The Slave, jossa käsittelee Barnumin suhdetta esimerkiksi Joice Hethiin) esittää, että Barnumin ura antaa tänä päivänä osviittaa siitä, millaista humpuukia olemme valmiit uskomaan. Jos katsoo Barnumin uraa objektiivisesti, on kiistämätön tosiasia, että hän kauppasi rasismia massoille. Barnumilla oli keinoja tehdä toiseuttamisesta hauskanoloista ja hänen esitystensä yleisö koki rasistisesti alennetut henkilöt intiimissä tilassa, hauskasti, yllättävästi ja uudella tavalla. Tämä on yhtälailla osa Barnumin perintöä, kuten ovat hyvät vitsit, sirkusesitykset ja hänen oma roolinsa lempeänä ja vitsikkäänä ”Amerikan setänä”.
Käsittelin friikkisirkuksia aiemmassa kirjoituksessani, jonka voi lukea täältä: Friikkishowt ja oudon kiehtovuus.
Lähteet:
Fryer, Jane (29.12.2017). Why does the new Greatest Showman film about P.T.Barnum who built a fortune on freaks and fraud gloss over his outrageous cruelty and racism? DailyMail.com. URL: http://www.dailymail.co.uk/news/article-5221851/Showman-P-T-Barnums-outrageous-cruelty-racism.html Luettu 2.2.2018.
IMDB: The Greatest Showman. URL:http://www.imdb.com/title/tt1485796/?ref_=nv_sr_1 Luettu 29.1.2018.
Lättilä, Maria (17.1.2018). The Greatest Showman. URL: https://www.episodi.fi/elokuvat/the-greatest-showman/ Luettu 29.1.2018
Mansky, Jackie (22.12.2017). P.T.Barnum isn´t the hero ”The Greatest Showman” wants you to think. Smithsonian.com. URL: https://www.smithsonianmag.com/history/true-story-pt-barnum-greatest-humbug-them-all-180967634/ Luettu 29.1.2018
Washington, Harriet A. (22.12.2017). Hugh Jackman´s role as P.T.Barnum helps erase the showman´s violent racism. NBCnews.com / think. URL: https://www.nbcnews.com/think Luettu 1.2.2018.
Humanistin muistikirja 