Myytit kertovat ihmisten pyrkimyksestä etsiä ja luoda merkityksiä elämälle ja ympärillä tapahtuvalle. Myytit, mytologiat ja uskomukset (kuten myös uskonnot) kumpuavat ihmisten mielikuvituksesta, ja tätä kautta ihmisellä on kyky omaksua sellaisia kokemuksia ja ajatuksia, joita ei voi selittää rationaalisesti. Myös tutkijan yksi tärkeimpiä työkaluja on mielikuvitus. Sen avulla tuotetaan uutta tietoa ja keksintöjä, jotka (kuten myös myytit) avartavat ihmisten näköaloja.
Mytologiat kertovat monesti toisesta tasosta, joka on olemassa oman maailmamme rinnalla ja omalla tavallaan kannattelee elämäämme todellisuutta. Usko tähän näkymättömään ja voimakkaampaan todellisuuteen (jumalten maailma) on mytologian perusteemoja. Myyttien avulla ihminen selviää paremmin elämäntilanteistaan, sillä myytit auttavat ihmistä selvittämään oman aseman ja paikan maailmassa. Myytit kertovat esi-isistä, joiden kautta selitetään omaa historiaa ja asennoitumista ympäristöön, kanssaihmisiin ja tapoihin, myytit kuolemanjälkeisestä puolestaan auttavat käsittelemään menetystä.
Nykyisin myyteillä kuvataan lähinnä sitä mikä ei ole totta. 1700-luvulta lähtien on kehittynyt tieteellinen historiankäsitys. Meitä kiinnostaa se mitä on todella tapahtunut. Esimodernin ajan kirjoitukset menneestä keskittyivät tapahtumien merkitykseen, eikä itse tapahtumaan. Myytit nähtiin tapahtumina, joka jossain mielessä oli tapahtunut joskus, mutta joka tapahtui myös kaiken aikaa. Tällainen ajattelu soti kronologista historiakäsitystä vastaan, mutta mytologian kautta pystyttiin viittamaan historian yli sellaiseen, mikä ihmiselämässä oli ajatonta.
Transsendenssin (havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävä ilmiö, josta ei voida saada järkitietoa) kautta koetaan elävän tavallista kiihkeämmin. Uskonto on ollut keino tällaiselle ekstaasille, jota nykyisin tarjoavat eri taidemuodot (kuten musiikki, runous, tanssi), huumeet, seksi tai vaikkapa urheilu. Mytologiat ovat romaanien, baletin tai oopperan tavoin uskottelua: ne antavat aavistuksen uusista mahdollisuuksista kysyen ”entä jos?”. Saman kysymyksen kautta on syntyneet eräät luonnontieteen, filosofian ja teknologian tärkeimmistä keksinnöistä.
(Karen Armstong, 2005.)
Myytit saivat minut alun perin kiinnostumaan eri maiden kulttuureista ja tarustoista, ja niiden kautta lähdin opiskelemaan kulttuuriantropologiaa ja -historiaa, ja joka lopulta johti etnologian pariin. Kiinnostus myytteihin ja tarustoihin on pysynyt jossain määrin tähän päivään saakka, joskaan ei enää yhtä voimakkaana. Omiin kiinnostuksen kohteisiini on kuulunut erilaiset todenperäisyydestään epäselvät legendat, tarustot ja myytit, sekä vanhat korkeakulttuurit, joissa jumalhahmot ja tarustot olivat hyvin vahvasti mukana elämässä ja kuolemassa. Onhan toki nykypäivänä kristinuskossa samanlaisia piirteitä, mutta oma kiinnostukseni on ollut erityisesti pakanallisina pidettyjen uskomusten rooli vanhoissa kulttuureissa.
Tuntematon on asia, joka kiehtoo ihmisiä. Myytit vaikuttavat houkuttelevilta kenties siksi, ettei ole ketään, joka varmuudella tietäisi. On vain spekulointia, arvailuja, tulkintoja. Tuntemattomuus on näin ollen aina läsnä. Tuntematon kielii salatusta ja kätketystä, ihmisen tietouden ja tiedon ulottumattomissa olevasta. Ihminen on rationaalinen, tukeutuu todeksi tietämäänsä. Epätietoisuus aiheuttaa haavoittuvuutta. Tieto on valtaa ja ilman tietoa on jonkun toisen vallan alla. Entä kun tuo toinen itsessään on tuntematon? Kenties tästä syystä myytteihin ja uskomuksiin on suhtauduttu kuolemanvakavasti. Tuntematon todellisuus, joka omaa vallan ihmisten elämään on pelottava ja kunnioitettava. Väärin ei sovi tehdä, jotta ei joudu kurimuksen kouriin.
Esimerkiksi Egyptin kuolemankulttuuri muumioineen on ollut minua kiehtova aihe ja lapsena luin mielelläni paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Luulen että aiheen kiinnostavuuteen liittyi myös se seikka, että Egyptin muinainen korkeakulttuuri oli ollut todellinen, eikä vain ihmisten keksimä tapa jäsentää maailmaansa. Toinen kulttuuripiiri, jossa myytit ja jumalhahmot liittyivät vahvasti jokapäiväiseen elämään, on tänäkin päivänä elossa oleva pohjoismainen uskomusperinne asatru, aasainusko. Siihen tutustuin kurssitehtävänä joitain vuosia takaperin ja sen rikas tarusto ja monitasoiset jumaluudet olivat kiehtovan monipuolisia.
Tehtävää varten tutustuin erityisesti Freijan ja Lokin hahmoihin, joista jälkimmäinen kiinnosti minua erityisen paljon. Lokin hahmo on asatrussa yksi monivivahteisimpia. Loki nähdään monesti riidankylväjänä tai keppostelijana, joka juontuu hänen ”kaksinaamaisesta” roolistaan asatrussa. Hän on toisaalta yksi jumalista, Odinin tai Thorin veriveli (riippuu lähteestä, kumpaan hänet liitetään), mutta samaan aikaan hän on vain puolijumala ollessaan jättiläisten syntyperää ja lopulta syy siihen, miksi maailma tuhoutuu Ragnarökin aikana. Hän on isä kolmelle kauhistuttavalle olennolle; Fenris-sudelle, joka nielee auringon ja syöksee maailman ikitalveen, Helvetin valtiatar Helille, sekä ihmisten maailmaa ympäröivälle jättiläiskäärme Jörmungandrille, joka uhkaa nielaista yhden asatrun yhdeksästä maailmasta, ihmisten maailman. Oman näkemykseni mukaan Lokia ei hyväksytty koskaan täysin jumalten joukkoon, vaan hän oli muiden silmissä aina ulkopuolinen johtuen syntyperästään. Tämä aiheutti lopulta sen, että Lokista tuli jumalten vihollinen, joka johti pimeyden joukot Ragnarökissä lopulliseen sotaan jumalia vastaan.
Myyteistä Kreikan mytologia oli se, joka lapsena herätti kiinnostukseni ensimmäisenä. Tarusto oli rikas kertomuksistaan ja tarinat jaksoivat kiehtoa minua niin paljon, että aloin kirjoittamaan itselleni ”tietokantaa” jumalista, heidän sukulaisuus- ja rakkaussuhteistaan ja kertomuksista, joihin he liittyivät. Tutustuttuani kreikan mytologiaan aloin ottaa selvää myös muista tarustoista, ensimmäisenä roomalaisesta mytologiasta, joka oli pitkälti lainattu kreikan mytologiasta. Tutustuin myös muun muassa egyptiläiseen, mesopotamialaiseen ja japanilaiseen mytologiaan, mutta ne eivät tuntuneet yhtä tenhoavilta. Meni vuosia, kunnes sattuman kautta löysin asatrun, jonka tietynlainen tuttuus oli mielenkiintoista – olihan kyseessä pohjoismainen mytologia.
Suomalainen mytologia ja muinaisusko ovat aiheet, joita olen etnologian opintojeni alkuvaiheessa lähestynyt jonkin verran, mutta jotka ovat silti itselleni vielä melko vieraat. Oma tutkimukseni vei huomioni 1800-1900-lukujen vaihteen esittävään taiteeseen, joten mytologiat ja tarustot ovat jäänet vaille huomiota. Koen kuitenkin suomalaisena kulttuurintutkijana eräänlaiseksi ”velvollisuudekseni” tutustua ja tarkastella myös oman maamme muinaisuskoa – muutakin kuin Kalevalan maailmaa. Suomalaiseen muinaisuskoon tiedän kuuluneen olennaisesti erilaisten henkiolentojen ja luonnonvoimien pelonsekaisen kunnioituksen. Jumalhahmomme ovat luonnon tai luonnonilmiöiden ilmentymiä. Toki, onhan suomalaisessakin uskomusmaailmassa nimettyjä jumalia, kuten Ukko, Tapio ja Ahti, mutta oman näkemykseni mukaan kyse on ollut enemmän luonnon kunnioittamisesta, shamanistisista rituaaleista, väen voimasta, loveen lankeamisesta ja niin edelleen. Luonnon merkitys ilmeni esimerkiksi tavassa, miten karhuun suhtauduttiin. Karhu nähtiin toteemieläimenä, josta ihmiset ovat polveutuneet. Karhumetsälle lähdettäessä pidettiin karhunpeijaisia, joissa lepyteltiin karhun henkeä karhunkaadosta. Karhun nimeä ei myöskään tullut sanoa ääreen, vaan siitä käytettiin kiertoilmauksia, kuten Otso ja Mesikämmen. Näin estettiin karhun kohtaaminen metsässä.
Suomalaisesta mytologiasta on tehty tutkimusta jo usea vuosisata. Mainittakoon tässä muutama etnografinen teos, kuten Kristfrid Ganaderin Mythologia Fennica (1789), Uno Harvan Suomalaisten muinaisusko (1948) ja Martti Haavion Suomalainen mytologia (1967). Nämä teokset esittävät suomalaisten runojen ja loitsujen koonnista muodostuneita kokonaisuuksia suomalaisia taruja ja jumalolentoja, sekä niiden vaikutusta ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Nämä ovat erittäin hyviä (joskin vanhoja) teoksia, jotka toimivat kattavana johdatuksena suomalaisen muinaisuskon pariin.
Kirjallisuutta:
Kristfrid Ganader (1789): Mythologia Fennica
Uno Harva (1948): Suomalaisten muinaisusko
Martti Haavio (1967): Suomalainen mytologia
Karen Armstrong (2005): Myyttien lyhyt historia
Anni Sumari (toim.)(2007): Odinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut
Humanistin muistikirja 