Olen seurannut suosittua amerikkalaista sarjaa American Horror Storya hieman myöhään herännäisenä. Seikka, joka sai minut lopulta aloittamaan sarjan seuraamisen, oli kuvasto sarjan 4. kaudelta, joka kantaa nimeä Freak Show. Sarja kertoo tarinaa huippupäivänsä nähneen friikkishown ja sen esiintyjien kamppailusta selvitä yhtenä viimeisistä friikkisirkuksista. Friikkishow historiallisena ilmiönä on kiinnostanut itseäni vuosien ajan. Olen myös huomannut, että friikkishowt ovat jossain määrin nousseet esiin myös populaari kuvastossa (esimerkiksi sarjan kyseinen tuotantokausi sijoittuu 1950-luvun amerikkalaiseen friikkisirkukseen). Olen puolisoni kanssa keskustellut aiemminkin siitä, kuinka löydettyä jonkin itseä kiinnostavan asian, sitä alkaa nähdä asiaan viittaavaa kuvastoa ympärillään. Emme ole vielä päässeet selvyyteen olemmeko olleet aallonharjalla ja etulinjassa kiinnostuksen kohteiden suosion suhteen, vai huomaamattamme saaneet ärsykkeitä, jotka luulemme löytäneemme itse. Sama asia kävi itselläni friikkisirkusten kanssa.
Vaikuttaa siltä, että tiettyä oudon eksotiikkaa hyödynnetään paljon eri lähteissä. Yhtenä esimerkkinä voi ajatella vaikka nykyburleskin nousua Suomessa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikaan. Ilmiö oli tavallaan tuttu, mutta siinä oli jotain vierasta ja kiehtovaa. Erityisesti mediassa alleviivattiin tietysti myös ilmiöön liittyvää alastomuuden ja vähäpukeisuuden aspektia, joka nostettiin tietoisesti seikaksi, mikä ilmiössä kiehtoo ihmisiä. Olen huomannut, että tietynlaista makaaberin outouden eksotiikkaa hyödynnetään tänä päivänä muun muassa Instagram-tileillä, Pinterestin kaltaisissa kuvapankeissa, viihdeteollisuudessa ja ylipäätään visuaalisiin ärsykkeisiin nojaavissa kulttuurin piirteissä. Luulen, että tämä asia on jossain määrin saanut alkusysäyksen myös burleskin uuden nousun kautta.
Ihmisillä tuntuu olevan luonnostaan kiinnostus ottaa selvää ja katsoa kun tapahtuu jotain, mikä ei ole ”normien” mukaista ja rikkoo estetiikan käsityksiämme. Erityisesti pienissä lapsissa tämän ilmiön näkee helposti, jos vaikka heitä vastaan tulee jollain selvällä tavalla erilaisennäköinen henkilö. Lapsi ei peittele kiinnostustaan, vaan katsoo häpeilemättä henkilöä ja seuraa tätä katsellaan. Saattaapi lapsi myös pysähtyä paikalleen kohdatessaan tämän henkilön. Aikuinen jos tekisi saman, asiaa paheksuttaisiin, sillä aikuiselle on rakentunut käyttäytymiskoodisto, jonka puitteissa meidän oletetaan toimivan, kun taas lapsi ei ole vielä ehtinyt omaksua tätä koodistoa. Lapsen peittelemättömän tuijotuksen kohdalla kyse on kuitenkin uteliaisuudesta. Outo ja erilainen kiinnostaa. Samasta syystä aikoinaan syntyivät myös kuriositeettikabinetit ja friikkishowt. Kuriositeettikabinetit olivat pieniä kokoelmia epätavallisia objekteja, joiden tarkoitus oli luokitella ja kertoa maailman eriskummallisuuksista. Kuriositeettikabineteista muodostui ajan saatossa tämän päivän museot.
Friikkishowsta puhuttaessa ajatellaan monesti 1800-luvun ihmisnäyttelyitä eri tavoin epämuodostuneiden ihmisten kavalkadeina. Friikkishowt olivat ”luonnonoikkujen” näyttely. Biologiset eroavaisuudet, kuten huomiota herättävä pituusero valtaväestöön, intersukupuolisuus (ennen nimitetty ’hermafrodiitti’), harvinaiset sairaudet ja näiden oireet olivat keinoja, millä yleisöä pyrittiin houkuttelemaan ja shokeeraamaan. Myös kauttaaltaan tatuoidut ja lävistetyt miehet ja naiset on nähty joskus osana friikkishowta, samoin huomiota herättävät fyysiset suoritukset kuten tulen- ja miekannielentä. Friikkishowt olivat suosittuja esimerkiksi tivolien ja sirkusten yhteydessä, joissa epämuodostuneet showtähdet yhdistettiin taitojaan esittelevien miesten ja naisten esityksiin.
Friikkishowta puhuttaessa mieleeni nousee romantisoitu kuva 1800-1900-lukujen vaihteen kiertävästä sirkuksesta, jossa on korkea, punavalkoisin vino raidoin koristeltujen korkeiden pylväiden varaan pystytetty pääteltta esityksiä varten, sekä teltta, vankkurit tai joku vastaava majapaikka erikoisille esiintyjilleen. Alueen sisäänkäynnin edessä huutaa kasvot punaisena pönäkkä, harmaantunut, mursuviiksinen, vatsakas mies, jolla on yllään mustavalkoiset pystyraitahousut, punainen sirkustirehtöörin takki ja musta, hieman kauhtunut knalli tai silinteri, viittoen kävelykepillä teltan suuntaan. Sirkus myös sijoittuu aina Pohjois-Amerikkaan, itä- tai länsirannikolle. Toki tiedän, että oma mielikuvani on muotoutunut vuosien saatossa erilaisten (amerikkalaisten) viihdeohjelmien kautta.
On mielenkiintoista huomata, kuinka laajaksi kyseinen kuvasto on levinnyt. Katsoessani netistä mainoskuvia tästä American Horror Storyn kaudesta, huomasin kuvaston myötäilevän hyvin voimakkaasti omaa mielikuvaani. En usko tämän olevan sattumaa. En toisaalta tiedä myöskään sitä, kuinka kauas tämäntyyppinen kuvasto yltää. Onko se ollut aina samanlaista, vai missä vaiheessa tuonkaltaisesta kuvastosta tuli ”vakio”? Uskon kuitenkin että kuvasto on vanhempaa perua, kuin mitä esimerkiksi 2000-luvulla noussut nykyburleski siihen vaikuttaa.
Vaikka friikkishowt ovat runsaasti stigmatisoivia ja ajattelemme niiden käyttäneen hyväkseen esiintyjiään, voinee silti ajatella myös siten, että esiintyjät hyväksyivät oman friikkiytensä ja pitivät sitä voimauttavana keinona oman aikansa yhteiskunnassa, jossa tiesivät elämän hankaluuden fyysisten eroavaisuuksiensa takia. Vaikka American Horror Story: Freak Show on täynnänsä kliseitä ja vakiintuneita mielikuvia friikkishown tähdistä, sen voi ajatella omalta osaltaan myös haastavan katsojat pohtimaan sitä mitä pidämme kammottavana, minkälainen on normaaliuden kulttuurinen normi, entä friikkiyden?
Mielenkiintoisen artikkelin American Horror Story: Freak Shown taustoista on kirjoittanut Emma Louise Backe The Geek Anthropologist -blogiyhteisössä. Sarjan friikeillä on suurimmalla osalla todelliset historiallisia, sekä tarinankerronnallisia esikuvia. Tod Browningin ohjaama Freaks vuodelta 1932 on toiminut yhtenä selkeimmistä esikuvista sarjan kyseiselle kaudelle. Monet sarjan hahmoista on suoria viittauksia elokuvan hahmoihin, joita esittivät todelliset friikkishow-tähdet.
Esimerkiksi sarjan yhteen kasvaneet kaksoset perustuva todennäköisesti Violet ja Daisy Hiltoniin, jotka olivat kuuluisia 1930-luvun vaudeville (varieteeteatteria, joka koostui toisiinsa löyhästi liitetyistä musiikki-, tanssi- ja sketsinumeroista) piireissä. Parrakas nainen kuului monesti friikkishow’iden vakiokalustukseen. Sarjan hahmon taustalla on todennäköisesti Jane Barnell (taiteilijanimeltä Lady Olga), joka kiersi Ringling sirkuksen mukana ja esiintyi niin ikään Freaks-elokuvassa. Sarjan parrakkaan naisen jälkikasvun ”hummeripojan” inspiraationa oli todennäköisesti Grady Stiles Jr., joka kärsi ektrodaktyliasta, joka aiheuttaa muun muassa hummerin saksia muistuttavia käsien ja jalkojen epämuodostumia. Mat Fraser, joka esittää sarjassa ”Paul, kuvitettu hylje” -hahmoa, edustaa sekä todellista että keksittyä show’iden friikkiyttä. Fraserilla on käsissään fokomelia, eli hyljeraajaisuus, joka johtui äitinsä raskausaikana käyttämästä talidomidista (sen tiedetään aiheuttaneen vakavia fyysisiä kehityshäiriöitä ja steriiliyttä syntyneissä lapsissa). Fraser on myös runsaasti tatuoitu, jota pidettiin omalta osaltaan outona friikkishow’iden kulta-aikaan. Tatuointeja on pidetty antropologienkin toimesta aluksi merkkeinä primitiivisyydestä, sillä niiden oletettiin ilmaisevan kipukynnyksen puuttumista ja ujostelematonta pakanallisuutta. Myös Koo Koo lintutyttö sai sarjassa oman reinkarnaationsa, samoin mikrokefaliasta (pienipäisyys) kärsineet sisarukset Tom ja Hettie, joita esiteltiin friikkishow’issa ”puuttuvina linkkeinä”. Tunnetuin mikrokefaliasta kärsinyt friikkishow-esiintyjä lienee Schlitzie, joka esiintyi myös Freaks-elokuvassa.
Backe esittää, että friikkishow’iden tapaan voi ajatella myös karnevaalien edustavan amerikkalaisessa kulttuurissa samankaltaista kammottavaa, painajaismaista paikkaa, jotka venyttävät ihmisyyden ja hirviöyden, todellisuuden ja fantasian rajoja. Karnevaalien groteskius voidaan ymmärtää liminaalina tilana, jossa venytetään ja tarkastellaan normaaliuden rajoja poikkeavuuden kulttuuristen mielikuvien kautta. Karnevaalit kulttuurisena paikkana, jotka on olemassa yhteiskunnan rajoilla, toimivat pelottavina rajatiloina, joissa luodut normit ja koodistot muuttuvat, jossa taikuus ja kauhu punoutuvat yhteen tarjoten vaihtoehdon sosiaaliselle järjestykselle ja identiteetin ”normaalille” muodolle. Backe viittaa Michel Bakhtinin teoriaan karnevalismista todetessaan, että karnevaalit ovat vapauttavia ja kaoottisia tiloja, jotka samanaikaisesti tarjoavat uusia mahdollisuuksia ja alkuja, samalla kun ne tuhoavat olemassa olevaa järjestystä.
Tänä päivänä lähimmäksi friikkishowta menevät todennäköisesti erilaiset kehonkuritus- ja kehonmuokkausesitykset. Esimerkiksi 2014 vuonna järjestetty Helsinki Sideshow Festival tarjosi muun muassa kehonlävistysesityksiä, kehonroikkuttamisesityksiä ja goottiburleskia. Viimeisin samankaltainen esitys on tainnut olla 7.1.2017 nimellä Helsinki Sideshow Night, jossa tapahtumasivun mukaan ”Elmun baariin saapuu sideshow kollektiivi Squidling Brothers esittämään komedialla maustetun friikkisirkus esityksen. Illassa mukana myös Supersankari Suspension Team lihakoukkujensa kanssa..” Mielenkiintoisen näkökulman tämän päivän friikkishowhun ja friikkiyteen tarjoaa Helsinkiläinen lävistys- ja tatuointistudio Scar, jonka valikoimaan kuuluu ”arpitatuoinnit, NFC-implantit, lävistykset, kehonmuokkaus ja sideshowt. 20v kokemuksella”. Gallerian ”Suspension”-välilehden alla on lukuisia kuvia kehonlävistämisistä ja roikkumisista.
Viittaukset:
Altered Dimensions: Schlitzie the Pinhead – tragic story of a famous sideshow “freak” performer (26.12.2012). URL: http://altereddimensions.net/2012/schlitzie-the-pinhead Luettu 18.8.2017.
Backe, Emma Louise (10.10.2014). The Geek Anthropologist: The History Behind ‘American Horror Story: Freak Show’. URL: https://thegeekanthropologist.com/2014/10/10/the-history-behind-american-horror-story-freak-show/ Luettu 17.8.2017.
Helsinki Sideshow Night (7.1.2017). URL: https://www.facebook.com/events/698548450319535/ Luettu 20.8.2017.
Helsinki Sideshow Festival (19.6.2014). URL: http://sideshowfestival.blogspot.fi/ Luettu 20.8.2017.
Kehitysvammahuollon BBS-materiaalia (23.12.1997), Viitapohja, Kari (29.4.2000, 13.1.2003, 6.1.2004, 10.6.2004, 8.1.2011) & Rintahaka, Johanna (7.3.2016). Kv-tietopankki, mikrokefalia. URL: http://www.kvtietopankki.fi/oireyhtymat/m/mikrokefalia Luettu 18.8.2017.
Scar.fi / Galleria. URL: http://www.scar.fi/galleria.html Luettu 20.8.2017.
Terve.fi. Fokomelia. URL: http://www.terve.fi/laaketieteen-sanasto/?search=fokomelia Luettu 18.8.2018.
Viitapohja, Kari (10.3.2003, 29.8.2004, 7.11.2008) KV-tietopankki, Rüdigerin oireyhtymä I.
URL: http://www.kvtietopankki.fi/oireyhtymat/r/rudigerin-oireyhtyma-i Luettu 18.8.2017.
Kirjallisuutta Backen artikkeliin pohjaten:
Adams, Rachel (2001). Sideshow U.S.A.: Freaks and the American Cultural Imagination. Chicago: University of Chicago Press.
Bakhtin, M.M. (1968). Rabelais and His World. Trans. Helene Iswolsky. Cambridge, Mass.: MIT Press.
Bogdan, Robert (1990). Freak Show: Presenting Human Oddities for Amusement and Profit. Chicago: University of Chicago Press.
Chemers, Michael M. & Jim Ferris (2008). Staging Stigma: A Critical Examination of the American Freak Show. Palgrave Macmillan.
Fordham, Brigham A. (2007). “Dangerous Bodies: Freak Shows, Expression and Exploitation.” UCLA Entertainment Law Review.
Humanistin muistikirja 