Luin viime kesänä kirjatrilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Se kertoo Ruotsiin 1980-luvulla saapuvasta HIV ja AIDS -epidemiasta, joka aluksi yhdistettiin homoseksuaalisuuteen. Ensimmäinen osa Rakkaus kertoo keskeisen parin ensitapaamisen ja suhteen kehittymisen. Toisessa osassa Sairaus tauti alkaa levitä pääosin kaveripiirissä, kolmannessa osassa Kuolema käsitellään sitä mitä tauti tekee sairastuneille ja heidän läheisilleen niin fyysisesti kuin henkisesti. Vaikka ensimmäisessä osassa on paljon tietynlaista huolettomuutta ja kepeyttä, on mukana alati kulkeva haikeus ja surumielisyys siitä mihin tapahtumat vääjäämättä kulkevat.
Kirjailija Jonas Gardellista sanotaan takakannessa, että hän oli yks heistä jotka selviytyivät. Kirja ei vaikuta kuitenkaan ”perinteiseltä” selviytymistarinalta. Tai ehkä se vain vaikuttaa minulle siltä. En juuri ole lukenut selviytymistarinoita. Useimmat mitä on tarjolla sijoittuvat pääsääntöisesti Auschwitziin. En missään nimessä ajattele Auschwitzissä koettuja kamaluuksia vähäpätöisinä – päinvastoin. Mutta omalla tavallaan ne ovat silti kaukaisia. Kauheudet ovat tapahtuneet jo ennen omien vanhempieni syntymää, ja toisaalta se pahuus mitä tuolloin tapahtuu tuntuu uskomattomalta. Että niin on todellakin joskus tapahtunut.
1980-luvun aids-epidemia Amerikassa ja Ruotsissa sitä vastoin on tapahtunut omana elinaikanani. Ehkä tuo seikka on se asia, joka Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjasarjassa vaikutti minuun niin syvästi. Teoriassa tuo kaikki olisi iän puolesta voinut tapahtua omille sukulaisilleni. Tarinan kohtalot puhuttelevat ja vavisuttavat. Olen huomannut saman ennenkin, että olen monesti kiinnostunut tarinoista, joissa aiheena on jokin raskas ja surullinen ihmiskohtalo. Draama liikuttaa ja vaikuttaa minuun voimakkaasti. Komedia harvoin saa nauramaan, mutta heikompikin draama saa minut liikuttamaan. Kaikkein voimakkaimmat draamat saavat herkistymään.
Synkät ja surulliset tarinat kiehtoivat minua jo lapsena. Kävin pari kesää sitten vanhempieni luona läpi ala-asteen aikaisia piirustuksiani. Oli mielenkiintoista, kuinka moni piirustuksista oli aiheeltaan hieman ”rankempia”. Aiheina oli muun muassa merirosvot, murha-aseet (yhdessä kuvassa oli piirretty tuoreen veren tahrima veitsi), vampyyrit ja yöllinen hautausmaa (vampyyrin torahampaista tippui vielä uhrin veri). Yksi vaikuttavimpia oli kuitenkin työ, jossa oli vahaliiturasian tummimmilla väreillä kirjoitettu harmaata taustaa vasten värisevin kirjaimin AHDISTUS.
Noita ajatellessa tulee väkisinkin mietittyä, olenko ollut lapsena ”normaali”, iloinen lapsi, vai onko käytöksessäni tai leikissäni ollut jotain erilaista… Mietityttää, mistä nuo kuvat ovat tulleet lapsena mieleeni, ja mistä tämä surullisen tarinoiden nälkä?
Humanistin muistikirja 